Ja sitten tänään vielä tällainen pikku juttu:
Olin onnistuneen aikido-viikonlopun jäljiltä joko niin tukevassa zen-pilvessä taikka luultavammin vain lihaksista niin väsynyt, että maanantain tunti Hopun kanssa meni ihan mielettömän hyvin. Kanerva oli testannut jo aiempana viikonloppuna tiukkaa hiihtokurssia ratsastustunnin alle, ja totesi, että kyllähän se hevonen liikkuu mukavasti kun ei itsellä ole enää voimia puristaa. Minullakin oli nyt reidet poissa pelistä, joten pahin puristusvimma oli taltutettu. Lisäksi vatsalihakset olivat sen verran makeasti hellinä, että huomasi heti, jos heitti istunnan pois pelistä.
Lisäksi Pilvi tuli sattuneesta syystä katsomaan tuntia. Jännittää, kun on katsojia. Ihan erikseen ajattelin, että ratsastan nyt tasaisesti ja siististi, ja hevonen menee miten menee, mutta en ryhdy yrittämään mitään liikoja, ettei mene sähellykseksi ja säätämiseksi. Eikä mennyt, vaan meni paremmin kuin koskaan.
Alusta asti mietin istuntaa: olympiaratsastajan jalat, ja miten niitä käytetään. Alkukäynneissä otin tuntumaa pohkeen käyttöön, ja huolellisesti jalka rentona alhaalla pyysin välillä ravin. Hoppu siirtyi aina aika kuuliaisesti rentoon ravihölkkään. Lopulta jäin keventelemään, ja oikeastaan ensimmäinen merkki tulevasta oli, kun pyysin samalla rennolla jalalla enemmän ravia, ja Hoppu liikkui pohkeesta heti enemmän eteen. Katsoin itseäni peilistä ja ajattelin vain sinnikkäästi olympiaratsastajan jalkoja. Ei kertaakaan kosketusta kantapäällä, ei mitään pumppaamista.
Tunnilla piti tehdä suoristuksia, minkä muistin hyvin edellisen viikon tunnilta. Kevyin ohjasottein asetusta ulos, suoristus, ja asetusta sisään. Tätä, sekä käynti-ravi-käynti-siirtymisiä. Minulle tuli mukaan siirtymiset ravin sisällä: puolipidätteellä takaisin, ja siitä tahdissa isompaa ravia ulos, ja taas takaisin. Johanna huomautti, että ei pidä pyytää heti oikein isoa ravia ja ratsastaa sitä koko pitkää sivua, vaan lyhyempiä siirtymisiä ees-taas ravissa, joustavasti, ettei hevonen joudu heti panemaan koko kapasiteettiaan likoon. Sitten harjoitusravista puolipidäte, käyntisiirtyminen, ja käyntivoltti. Tätä molempiin suuntiin. Myös sitten voltit ravissa. Minulla oli tehtävänä tehdä ravissa puolipidäte, ja siitä voltti eteen ratsastaen. Volteista tuli aika pyöreitä, ja molemmat suunnat menivät yhtä hyvin. Tunnilla mukana ollut Lydia jatkoi voltteja ja suoristuksia käynnissä ja ravissa, mutta minä tein tunnin loppuun vielä hieman laukkatyöskentelyä. Ja kuinka ollakaan, ensimmäinen laukka nousi Hopulla kauniisti ja pyöreästi pienestä rennosta pohjemerkistä. Muutkin laukat nousivat kivasti, mutta tuosta ensimmäistä olen niin ylpeä! Olen aiemminkin ratsastanut ensin pitkän tovin harjoitusravitehtäviä, ja siitä sitten yrittänyt nostaa laukkaa, tuloksetta. Aiemmin nimittäin olen vain puksutellut ympäriinsä ja vaivuttanut hevosen välinpitämättömään transsiin. Nyt olin koko ajan herkistellyt ja työstänyt hevosta, ja se oli todellakin hereillä ja avuilla.
Isoja asioita tässä tunnissa oli ensimmäisenä tietenkin se, että hevonen tuntui mielettömän hyvältä. Se on aina suurin palkinto. Mutta hyvää oli myös se, että itselläni oli viikonlopun ponnisteluista ja jännittävästä katsojasta huolimatta levollinen mieli. Pystyin ihan oikeasti miettimään, mitä teen. Onhan jalkani pitkä ja rento? Kuinka käytän pohjetta? Eihän hevonen tule pohjetta vasten? Onhan hevonen suora? Istunhan keskellä satulaa? Enhän vedä ulko-ohjasta? Onhan käteni herkkä? Enhän jää jähmeäksi ja staattiseksi? Lopulta, kun otin viimeisen oikean laukan raville ja hetken vielä työstin ravia, sain tunteen, että ohja on kiinni vatsalihaksessani, että voin ratsastaa hevosta pelkällä keskivartalon tuella. Ohjasotteeni eivät ole vielä tarpeeksi pieniä ja keveitä, jotta hevonen voisi pysyä täysin tasaisesti kuolaimella kaikkien pidätteiden ja asetusten läpi, mutta kun saan ohjan vielä paremmin ankkuroitua vatsaani, niin sieltä sekin ehkä taas vähän paranee.
Oli erittäin opettavainen ratsastus. Minulla on hyviä valmentajia, joilta saan erinomaisia apuja ja neuvoja, mutta itse on lopulta muutos tehtävä ja tunnettava omassa kehossaan, ja parhaan palautteen saa aina hevoselta. Oli elämäni paras ratsastus, ja parasta on tietenkin se, että näitä tulee vielä paljon lisää!