Viime kesänä lueskelin Paul Belasikin kirjoista, että budolajeista juuri aikido on ratsastajille kiinnostava muun muassa siksi, että aikidossa ei pyritä käyttämään voimaa, vaan vastaamaan vastustajan voimaan mukautumalla siihen. Hevonen ei toki ole ratsastajan vastustaja, mutta idea voimaan ja energiaan mukautumisesta kuulostaa tietenkin hyvin sovellettavalta hevosen ja ratsastajan kanssakäymiseen. Olin katsellut syksylle aikidon peruskursseja, mutta minkään seuran harjoitusajat eivät meinanneet sopia omaan kalenteriini, ja asia jäi. Sitten viime viikolla eräänä myöhäisenä iltapäivänä selasin pikaisesti Metro-lehteä työpaikan kahvihuoneessa, ja aivan sattumalta silmään osui aikidoseura Machikaran ilmoitus viikonlopun intensiivikurssista aloittelijoille. Dojon sijainti oli kätevä, neljän harjoituskerran kurssihintakin hyvin kohtuullinen 30 euroa, ja minulla viikonloppu vapaana, joten tilanne tuntui suorastaan kohtalolta: nyt tai ei koskaan!
Kurssi koostui kahdesta 90 minuutin harjoituskerrasta sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantaina harjoiteltiin ensin kierähtämään ukemeita ja sitten asetekniikkaa; sunnuntaina harjoiteltiin edelleen ukemeita, sekä lisäksi lyöntejä ja potkuja, ja perustekniikoita kuten väistöjä ja lukko-otteesta vapautumista. Kaikissa treeneissä lämmiteltiin pelaamalla monenlaista hippaa, ja tekemällä erilaisia hyvin kokonaisvaltaisia lihaskuntoharjoitteita, joissa yleensä liikuttiin tatamin päästä päähän jossain erikoisessa asennossa. Esimerkiksi koppakuoriaisasennossa oltiin selällään jalat ja kädet ilmassa, ja siitä sitten kyljet ja vatsa hommiin ja sivuttaisliikkeellä edeten toiseen päähän salia. Sen verran mukavasti sain tuntumaa useisiinkin lihaksiin, että vielä näin pari päivää myöhemmin treenit tuntuvat kehossa. Useamman vuoden vihoitellut vasen takareisi ärtyi askelkyykyistä, ja delfiiniukemin yritys päätyi ikävästi niskalle, mutta muuten en saavuttanut mitään suurempia kiputiloja.
Monet harjoitukset totuttavat harjoittelijoita olemaan kosketuksissa keskenään. Harvoinhan sitä aivan vieraita ihmisiä koskettelee, mutta täällä joutui kantamaan kaveria ja olemaan itse kannettavana, hyppimään syliin, ja tarttumaan toiseen. Nämä harjoitukset, samoin kuin lyönti- ja potkuharjoitukset tyynyn kanssa, ovat mielenkiintoisia myös harjoittelukappaleen näkökulmasta. Siinä huomaa tehtävää suorittavan harjoittelukaverin puolierot, kun iskut tai potkut tulevat läpi aivan eri tavoin. Harjoituksessa, jossa minun tehtäväni oli tarttua parin ranteeseen, ja parin tehtävä tempaista minut mukaansa, eron huomasi aivan erityisen selkeästi. Parini tempaisu oikealla kädellä oli vahva ja rento, ja tuli tasaisena liikkeenä kuin vaijerilla kelaten, kun taas vasurilla se oli selkeästi jumittava ja työläs, ja monin verroin helpompi vastustaa.
Harjoitukset tietenkin myös haastavat olemaan kosketuksissa oman itsensä kanssa. Välillä voi olla ihan mielettömän vaikea tajuta, missä oman kropan osat kulloinkin ovat, ja mitä ne tekevät. Muutamankin hetken istuin tatamilla, kun tarkoituksena oli pyöriä ukemi-liikkeellä taaksepäin. Pää olisi saatava pois tieltä, jotta liike tulee hartian eikä niskan yli. Siinähän sitten istuin, ja yritin saada selvää, että missä asennossa oma pääni sillä hetkellä oli: oliko se taivutettuna sivulle, tai eteen, tai taakse, vaiko normaalisti pystyssä. Entä mihin suuntaan sen sitten kierähtäessäni kääntäisin, minkä hartian yli silloin kierähtäisin, mihin liike suuntautuisi, ja kumman jalan kautta tulisin pystyyn?
Kurssilla opettanut Edla painotti, että tekniikka aina, aina, voittaa massan ja voiman. Kun vastustaja lähtee pelkällä raa’alla voimalla otsasuonet pullistellen pusertamaan, on se helposti oikealla tekniikalla torjuttavissa. Ai miten niin relevantti ajatus ratsastuksessa..??? Kuinka paljon hyvää tulosta on muka tuotettavissa kovin avuin ja jännittynein lihaksin, verrattuna keveään ja rentoon tekniikkaan? Noh, tämähän tietysti kuulostaa näppärältä oivallukselta juurikin niin kauan kunnes tajuaa, että ei osaa vielä mitään tekniikkaa. Hevosella sen sijaan on edelleen sitä voimaa, ja voimassahan hevonen voittaakin. Ratsastajalle tilanne on sikäli pulmallinen, että tekniikan ollessa vielä puutteellinen, on viestejä saatava perille jollain keinoin… mitä sillä välin neuvoksi? Sellaisen toteaman voi kuitenkin tehdä, että pääsääntöisestihän pelkkä apujen koventaminen ei edistä tekniikan oppimista, eikä se luultavasti edistä hevosenkaan oppimista, eikä ainakaan hevosen hyvinvointia. Tässä palaamme taas Andrew McLeanin teesiin, että kun hevonen tietää, mitä siltä halutaan, ja se pystyy tarjoamaan oikean ja palkitsevan reaktion, on tuloksena tyytyväinen, rauhallinen, turvallinen, ja toimiva hevonen. Ei siis tarvitse olla kova ja voimakas, tarvitsee vain olla selkeä, herkkä ja johdonmukainen. Tekniikkaa, tekniikkaa, tekniikkaa!
Oli aika onnekasta, että kaikista mahdollisista Helsingin aikidoseuroista päädyin juuri Machikaran harjoituksiin. Seura tuntui alusta saakka aivan valtavan mukavalta, ihmiset ystävällisiltä ja avoimilta, ja opetus oli hyvää. Molempien päivien tauolla Edla kertoili harjoittelun filosofiasta ja seuran tavoista, ja tästä välittyi rento ja hyväntuulinen fiilis. Kaikki voivat harjoitella sen verran kuin ehtivät, vaikka vain kerran tai kaksi kuukaudessa, ja ovat silti tervetulleita harjoituksiin. Itse etsin nimenomaan lajia ja harjoittelupaikkaa, jossa ei tarvitse kokea painetta omasta oppimisesta ja edistymisestä, vaan että voi vain harjoitella. Täällä ajatellaan, että kokemukset siitä, että ”pitää” osata jotain, ja ”pitää” edistyä tietylle tasolle vain estävät oppimista, kun mieli ei keskity harjoitukseen vaan lukkiutuu oman suorituksen jatkuvaan vertaamiseen ja arvottamiseen jotain tiettyä taitotasoa vasten, joka ”pitäisi” saavuttaa. Pitäisikin ajatella, että aina se suoritus, minkä kullakin hetkellä pystyy tekemään, on omassa oppimisprosessissa tarpeellinen ja siten ihan ok.
Ja aivan sattumalta luin tänään aamiaisella melkein saman jutun oppimisprosessista Gallweyn kirjasta The Inner Game of Tennis (s. 28):
”The rose is a rose from the time it is a seed to the time it dies. Within it, at all times, it contains its whole potential. It seems to be constantly in the process of change; yet at each state, at each moment, it is perfectly all right as it is.”
Itse ei voi olla enempää kuin on, joten on turhaa käyttää energiaa oman huonouden murehtimiseen. Itsessä on olemassa kaikki se potentiaali, miten hyväksi voi tulla. Pitää vain harjoitella. Ja olla reilu hevoselle: silloin kuin ei osaa tekniikkaa, niin silloinkin kevyempi kuin kovempi, aina. Paitsi tietysti jos on joku elämän ja kuoleman tilanne kyseessä, tietenkin, mutta harvoinpa on. Useimmiten on vain oma lyhyt pinna kyseessä.
Aion kuitenkin yrittää pitää aikidojumpat erillään hevosasioista, vaikka ilmeistä on, että ihan täysin samaa asiaahan se on. Jos totta puhutaan, niin tuo tenniskirjakin näyttäisi olevan pelkkää ratsastusta. Mutta siis tästä eteenpäin aikidoa kerran viikossa, ilman paineita. Menen harjoituksiin ja harjoittelen ukemeita, ja jonain päivänä ehkä opin kaatumaan, ja saan luvan mennä edistyneempiin harjoituksiin. En aio stressata, en yhtään. Arigatoo gozaimasu.