Saara
Alan nyt ratsastelemaan Saaralla keskiviikkoisin. Viime keskiviikko oli ensimmäinen kerta Saaran selässä sitten heinäkuun, ja järkytys oli aikamoinen. Tuossa joku päivä sitten ehdin jo toteamaan, että suomenhevosen ravissa on yleensä melko vaivatonta keikkua mukana, mutta Saara on totisesti poikkeus. Tehosekoitin ja linnanmäkilaite, jollaista ei varmasti ihan heti toista tule vastaan. Kesälläkin tätä taisin taivastella, mutta nyt kun kiipesin selkään, niin taas kesti melkeinpä koko ratsastuksen ajan vain toipua järkytyksestä. Loppua kohden sain hyviäkin pätkiä aikaiseksi. Kun sain hevosen pohkeen ja ohjan väliin, ja takapään kantamaan ja työntämään kunnolla eteen, niin kyydissä oli ihan siedettävää. Muutamat hetket jopa tuntui siltä, että sain vatsalihaksillani pidettyä hevosen selän ylhäällä, ja että voisin vatsalihaksilla säätämällä myös koota ja lisätä ravia. Nämä oikean ratsastuksen häivähdykset kuitenkin päättyivät muutamassa askeleessa siihen, että hevonen katosi alta, heitti selän pois. Valtaisa, vyöryvä ravin liike heitti istunnan ihmeellisellä kiertoliikkeellä eteen, sivulle, ylös. Liikkeestä oli mahdoton saada enää kiinni. Mieleen tuli elämäni ensimmäinen ja ainoa uintikerta Atlantin valtameressä: kun yritin kahlata pois vedestä, kaatoi takaa tuleva aalto minut aina takaisin veteen, uudelleen ja uudelleen, kunnes ikuisuudelta tuntuneen yrittämisen jälkeen ja lopen uupuneena sain kiinni aaltojen rytmistä, ja onnistuin siirtämään itseni hiekkarannan puolelle. Saaran ravi on vähän samanlainen luonnonvoima, joka ensi alkuun tuntuu lannistavalta. Saaran kisakuski Aino kuitenkin siinä istuu jo ihan kelvollisesti, ja pystyy oikeasti ratsastamaankin. Eilisellä valmennustunnilla näyttivät menevän vallan salonkikelpoista ravia. Itselleni otan tästä istuntaprojektin, ja käyn itsekseni humputtelemassa, ja toivottavasti ennen pitkää voin jo vähän ratsastaakin.
* * *
Valjakko
Viikonloppuna oli taas valjakkohommia. Meidän valjakkojengistä lähti Teerisalon tunneille viisi ajurioppilasta, ja kotitallilta otettiin Hannan kanssa mukaan harjoituksiin Helka ja Hoppu. Teerisalon puolesta opetushevosena toimi taas Eppu-tamma, joka tuttuun opetusmestarityyliinsä toimi hienosti. Oppilaat kuuluivat saavan ravityöskentelystä Epun kanssa kommenttia, että sellaisella ravilla voisi mennä jo esiintymään aluetason koululuokkiin, ja todella tyylikkäästi Eppu kyllä ajoittain liikkuikin.
Mutta kehuja saivat toki myös Helka ja Hoppu. Helka ja Hanna tekivät ihan perustyöskentelyä ja siirtymisiä, ensin ravi-pysähdys-käynti-ravi ja sitten ajatuksella ravi-pysähdys-ravi. Erityismaininnan Helka sai siitä, että se seisoo pysähdyksessä rauhallisesti ja liikkumatta. Paikallaan seisominen on valjakkohevoselle tärkeä taito, ja Helkan pysähdykset näyttivät mielestäni hienosti kuuliaisilta ja eteenpäinpyrkiviltä.
Hoppu puolestaan oli jännä tapaus, sillä vaikka se on ajolle opetettu, ei sillä ole ajettu muutamiin vuosiin. Hanna oli vakuuttunut, että maailman monin poni Hoppu klaaraa valjakkokärrytkin mennen tullen, mutta Sanna otti näin alkuun varovaisesti tunnustellen, että miten tamma toimii ja lähtee vetoliinoilla vetämään. Olin edellisenä iltana käynyt testaamassa Hopulla silmälappuja vain todetakseni, että Hoppua ei mitkään laput paljoa hetkauta. Teerisalon tunnilla ensin ohjasajettiin hetki, sitten Hoppu veti rengasta. Molemmat sujuivat tietenkin mallikkaasti. Sitten kärryt perään, Sanna ajoi ja minä talutin, käyntiä uraa pitkin ja ravia ympyrällä; sen jälkeen Sanna talutti ja minä ajoin, samoin käyntiä uraa pitkin ja ravia ympyrällä. Hoppu olikin ihan erilaisessa moodissa kuin useimmiten ratsain kanssani: heti alusta säpäkkänä, herkkänä, ja pyrkien reippaasti eteen. Oli mukavaa nähdä Hoppu niin innokkaana hommissa ja hienosti liikkeessä; oli varmasti virkistävää vaihtelua, ja helpompaakin ehkä kuin ratsastajan kanssa.
Itseäni jännitti aika paljon, ja olisin mieluusti vain jarrutellut. Hoppu kuitenkin vaikutti tässäkin tilanteessa hoppumaisen perusjärkevältä, ja esimerkiksi kuunteli hyvin ääniapuja, joten olisin ihan hyvin voinut yrittää rentoutua hieman enemmän. Mutta näin jälkikäteen pystyn myös olemaan jo armollisempi itselleni kun jaksan muistaa, että olen aivan alkeistasolla ajamisessa. Enhän minä olisi ratsastuksen alkeiskurssillakaan pystynyt ratsastamaan rennosti hevosella, joka liikkuu isosti, voimakkaasti ja herkästi – tuskinpa pystyin alkuaikoina ihan kamalasti hellittämään ja rentoutumaan sillä rauhallisimmalla luottopollellakaan. Kokemattoman ihmisen tavallinen ja ihan tervekin ensireaktio on jarruttaa, jähmettyä ja tarrautua kiinni. Kärryiltä käsin on vähän sama juttu: eipä tee mieli olla liian viritetyn hevosen ohjaksissa kun ei vielä osaa mitään. Hoppu siis kuitenkin esiintyi edukseen, ja Sanna tykkäsi paljon. Kuulemma Hopusta olisi pienellä laittelulla kansallisiin suokkiluokkiin. Uskon ihan täysin, sillä Hopusta on ihan mihin vaan.
* * *
Dressage
Sunnuntaina palasimme kouluratsastuksen pariin, kun Maria tuli pitämään valmennusta. Ihana yksityistunti tyhjässä maneesissa! Muutaman kuukauden aikomisen jälkeen sain viimeinkin laitettua Hopulle kankisuitset. Olen aika kokematon kankien käyttäjä, ja yritin katsoa, että kankiohja on koko ajan ennemmin vähän liiankin löysällä, koska vaikutusta kuolaimella on hevosen suuhun joka tapauksessa. Maria muistutti pitämään erityisen huolellisesti nyrkit pystyssä. Hoppu vaikutti paljon tavallista herkemmältä ja reippaammalta heti alussa, joten suitsituksella lienee jotain vaikutusta, ja ehkä me molemmat olimme vähän enemmän tosissaan. Hevonen ei tokikaan kulkenut koko tuntia missään täydellisessä muodossa tai peräänannossa, ja vinousongelmat olivat esillä tälläkin kertaa. Maria totesi, että kankien kanssa nämä vielä paljastuvat herkemmin, sillä käsi on helposti niin paljon pohjetta vahvempi. Asetuksia ja taivutuksia en kunnolla ihan läpi saanutkaan, ja laukkavoltit olivat vaikeita.
Mutta aivan todella hienoja hetkiä oli kaksi. Ensinnäkin vasemmassa laukassa teimme kokoamista, pääty-ympyrän avoimella sivulla kolme askelta ajatuksella laukkaa paikallaan. Heti ensimmäisestä kerrasta onnistui. Pystyin istumaan syvälle satulaan, tunsin jalkojeni vain valuvan rentona hevosen kylkiä pitkin alas, ja hevonen kokosi pehmeästi istunnan alle. Näitä kokoamisia pääsin tekemään useita, ja joka kerta vain pehmeästi kooten ja pehmeästi taas enemmän eteen. Meni oikeasti hyvin, sanoi Maria, ei vaan siten että me kuvitellaan että meni hyvin. Toiseksi, vähän hankalamman ja ei niin hyvin menneen oikean laukan jälkeen ravissa Hoppu kantoi itsensä ja minut niin hienosti upeassa korkeassa muodossa ettei ole ennen kantanutkaan. Ohjastuntuma oli todella kevyt, hevonen oli suora ja pohkeen edessä, istuminen oli helppoa. Täytyi ratsastaa siitä vielä eteen, Maria sanoi että nyt tällaisessa tilanteessa ei voi mennä enää mitään mummoravia. Ikäväkseni on todettava taas kerran, että tuo täydellisyyden olotila tuli minulle taas vähän yllätyksenä. Ehkä ratsastin sen, mutta ehkä en, koska ei se tietenkään loppuun asti kestänyt. Mutta oli se hienoa niin kauan kuin kesti!
* * *
Istunta
Olen edelleenkin hyvin onnellinen rennoista jaloista. Mariakin huomasi puolessa välissä tuntia, että mitäs istunnalle on tapahtunut, kun ei ole siitä tarvinnut valittaa. Muistan aina välillä peilin edestä ratsastaessani ihailla jalkojani. Johannahan kerran tätä jalka-asiaa minulle huolella opetti, ja hyvällä hetkellä sanoi minun näyttävän olympiaratsastajalta. Sitä minä ajattelen: olympiaratsastaja! Ymmärrän nyt ehkä paremmin niitä kehonrakentajia, jotka katselevat itseään peilistä treenatessaan. Toki peilistä on hyötyä kun näkee, mitä tekee, mutta onhan se kiva myös nähdä, mitä on saanut aikaiseksi. Hassuilla pikku jutuilla voi saada paljonkin aikaiseksi. Saas nähdä mitä Saaralla ratsastaminen saa aikaiseksi…