Keskiviikkona minulle ja Liisalle tuntia pitämään tuli Anne Porevirta. Maijan lopetettua vakkaritunnit olin etsiskellyt mahdollista uutta valmentajaa, ja löysin Annen yhteystiedot SRL:n valmentajalistalta. En tiennyt Annesta oikeastaan mitään muuta kuin että olin joskus nähnyt hänen nimensä tallimme maneesikalenterissa, ja joku joskus ihan muusta asiasta puhuttaessa on ohi mennen muistellut kuulleensa hänen olevan istuntapainotteinen valmentaja. Näillä eväin siis kohti kohtaamista uuden ihmisen kanssa!
Ja Anne osoittautuikin tutustumisen arvoiseksi! Positiivinen, välitön ja lempeä suhtautuminen oppilaita ja hevosia kohtaan teki tunnelmasta heti rennon ja avoimen oppimiselle. Tunnin kulku oli kiireetön, ja monesti pysähdyttiin ja keskityttiin tuntemaan ja ajattelemaan. Annen ajatuksena on, että ratsastaminen on tutkimusretki. Pitää oppia tutkimaan ja tuntemaan, miten asiat toimivat. Ja retkihän ei koskaan pääty. Tässä on samaa fiilistä, kuin aiemminkin mainitsemassani Paul Belasikin ajatuksessa siitä, että hevosen selkään tulisi aina kiivetä vasta-alkajan innokkaalla mielellä, aina halukkaana oppimaan uutta: ”For a novice, everything is possible; for an expert, few things are.”
Aluksi teimme jonkin aikaa itsenäistä työskentelyä verryttelyksi. Anne seurasi, mitä teemme, esitti kysymyksiä, pyysi tekemään toistoja, muuttamaan jotain, vertailemaan näitä. Mitä teit? Mitä tapahtui? Miltä se tuntui? Mikä ero näissä oli? Hän sanoi yrittävänsä hieman provosoida ja jopa ärsyttää tenttaamalla, mutta tarkoituksena on vain saada ratsastaja ajattelemaan omia tekemisiään enemmän, mitä kautta puolestaan saa työkaluja myös itsenäiseen työskentelyyn. Muuten käy helposti niin, että asioita tekee fiksusti vain, jos valmentaja seisoo vieressä, valvoo ja auttaa. Todellakin olisikin hyödyllinen taito kyetä hahmottamaan omaa ratsastustaan paremmin, ja etenkin osata tuntea eroja, jotta voi aina pyrkiä pois siitä huonommasta. Omalla kohdallani tie kohti älykästä itsenäistä ratsastusta on vielä pitkä, mutta vähitellen voisin alkaa sinnekin pyrkimään..
Minun kanssani katsottiin alussa ravi-käynti-siirtymisiä. Humputtelin menemään kevyttä ravia, ja tein välillä käyntisiirtymisiä harjoitusravin kautta. Anne pyysi minua tekemään siirtymisiä myös keventämällä hevonen käyntiin. Mikä ero näissä on? Mitä tapahtuu? Miltä tuntuu? Kumpi on parempi? Tein siirtymisiä lisää, kummallakin tavalla. Lopulta sain kaivettua itsestäni sen tunteen, että keventäen siirtyminen on sulavampi, sujuvampi, hevonen ikään kuin lipuu käyntiin, yhdessä askeleessa vain alkaa kävelemään. Harjoitusravista siirtyminen tulee hieman töksähtäen etujaloille; ei pahasti taikka vastustellen, mutta kuitenkin: ravi-töks-käynti. Syy tähän löytyi jäykkyydestäni. Kun kevennän hevosen käyntiin, säilyy kehossani jousto liikkeen mukana. Kun istun alas siirtymisessä, kehoni jännittyy, eikä hevosenkaan liikkeestä tule sulavaa.
Verryttelyssä olisi pitänyt myös laukata, mutta minun ja Hopun bravuuri eli laukannoston mahdottomuus oli taas esillä. Mihin Anne: ”Ei haittaa, anna pitkät ohjat, sehän ei ole tässä mikään palkinto hevoselle, koska hevonenhan ei edes tajunnut, että yritit nostaa laukkaa.” Siis oikeasti. Voisi kuvitella, että kohta jo tulisi itku, mutta kuten Anne sanoi, todellakaan ei haittaa. Jos jotain olen tässä viime kuukausina oppinut, niin sen että Hoppu kyllä nostaa ja laukkaa hienosti, mutta ei koskaan ilmaiseksi.
Sitten keskityimme pohtimaan puolipidätettä. Anne asetteli meitä ratsastajia oikeaa asentoon. Minun pitäisi korjata käsiä nykyisestä asennosta, jossa kannan niitä hiukan korkealla ja kaukana toisistaan: Olkavarret valuvat rentona kylkiä pitkin, kyynärpää joustaa, ranne on jämäkkä, nyrkit lähemmäs toisiaan sään molemmin puolin. Anne näytti, mihin kohtaan selkää ajatellaan lisää painetta, ja siitä sitten hyvästä pystyasennosta samalla lyhennetään ohjaa (ei koskaan vedetä taaksepäin, vain lyhennetään ohjaa ja pikemminkin ajatellaan kättä kohti hevosen suuta), ja kas kummaa, hevonen siirtää painoaan taakse taikka jopa peruuttaa. Tämähän on puolipidätteen idea. Jos en pysynyt pystyasennossa, vaan nojasin ylävartalollani taakse (ja tätähän en itse edes huomannut tekeväni…), hevonen ottikin askeleen eteenpäin. Tunne oli sama, kuin kaikissa niissä miljoonassa pysähdyksessä ja alaspäin siirtymisessä, joissa Hoppu on vaan valunut alamäkeen kättä vasten. Tämä liittyy varmaankin myös joustamattomuuteeni: kun jännityn enkä liiku liikkeen mukana, en myöskään pysty vaikuttamaan istunnalla, koska painopisteeni seilaa missä sattuu, ja hädissäni nojaan ohjaan. Tätä paikallaan tehtyä harjoitusta toistettiin useita kertoja, ja aika mukava oli se tunne, kun hyvin pienellä, oikeastaan vain ajatuksenomaisella tekemisellä, sai hevosessa reaktion, ja tunsi hevosen korjaavaan painopistettään enemmän takajaloille.
Lopuksi teimme tätä puolipidäte-harjoitusta uraa pitkin. Ensin käynnistä pysähdyksiä. Vielä en saanut Hoppua täysin istunnalle, ja se alkoi jyräämään ohjaa vasten. Anne opetti minut nostamaan toisen ohjan ylös aina, kun pidäte ei mennyt läpi ja jyräys alkoi. Toinen käsi paikallaan, toinen kohti taivasta, niin ylös kunnes hevonen pysähtyy. Tätä muutaman kerran toistettuani ei tarvinnut nostaa ohjaa enää kuin muutama sentti, ja Hoppu jo pysähtyi. Annen mukaan tämä tekniikka on lähinnä minua itseäni varten: käden nostaminen laukaisee staattisen pidon ja jännityksen minussa. Ja tosiaankin tätä kautta pääsin aina nopeasti myötäämään ja rentouttamaan käteni, ja hevonen seisoi jokaisessa pysähdyksessä rauhallisesti paikallaan. Ei tietoakaan meille tavaksi tulleesta etupainoisesta hiipparoinnista pysähdyksissä, mikä on epäilemättä sitkeiden ohjasotteiden syy ja seuraus.
Kaikista eniten hevosen painopiste siirtyy taakse sen peruuttaessa. Siispä viimeinen tehtävä oli jatkaa käyntiä uraa pitkin, siitä seis, peruutus, ja siitä heti laukannosto. Pysähdyksessä piti muistaa ohjasote ylöspäin heti jos tarve vaatii, ei yhtään jyräystä. Tämä toimi hienosti. Peruutuksetkin tulivat aika hyvin: oma ylävartalo pystyssä, käsi ei vedä, vaan ohjaa lyhennetään tarvittaessa. Välillä peruutus tuli hitaasti, mutta Anne vaati nopeaa reaktiota: ”Pohje! Pohkeesta aina jalka nousee maasta!” Ja sitten laukka, sekin vaadittiin nopeasti: mene, mene, mene! ”Millaisia ovat laukannostot”, kysyi Anne. Hienoja ovat. Vaikeat laukannostot eivät olleetkaan vaikeita.
Tämän yhden tunnin aikana valmentaja kaivoi esiin kriittiset ongelmakohtani: jäykkyys ja hitaus. Jos hevonen ei vastaa apuihin, niin sitten nopea huomautus. Minun tapani on jännittyä ja jäädä puristamaan.
Oli kyllä oikea tutkimusretki ratsastamiseen tämä tunti. Sitä löytää niin paljon asioita ja pieniä viestejä hevoselta, kun vain malttaa etsiä ja tuntea. Ja tietysti parasta oli taas pieni lupaus oppimisen ja onnistumisen mahdollisuudesta. Paitsi ihan kaikkein parasta oli tietenkin Hoppu!