Tags
Viime viikolla pääsin Snapsi-neidin selkään. Keskiviikkoiltana Hanna tuli tallille ja ilmoitti, että nyt laitetaan natiaiset satulaan, ja näin myös tehtiin. Laura oli Helkan testipilotti, ja minulle annettiin Snapsi. Hommaa oli toteuttamassa Pilvi, joka ensin juoksutti satuloituja varsoja liinassa, ja sitten kiivettiin selkään. Varsan turpa vain herkkuämpäriin, ja ratsastaja vähitellen satulaan. Ensin jalka jalustimeen, siinä hieman hyppimistä, sitten ponnahdus jalustimen varaan seisomaan. Kumpikaan varsa ei korvaansa lotkauttanut. Sitten parin kerran jälkeen toinen jalka varovasti selän yli ja jalustimeen, paino pelkästään jalustimilla, sitten taas pois selästä; seuraavalla kerralla jo painoa varovasti satulaan. Lopulta pääsimme talutusratsastuksessa pääty-ympyrää ja vähän uraakin. Kumpainenkin ratsunalku pysyi rentona ja rauhallisena, ei mitään ihmeellistä lainkaan, vaikka muutaman hetken ajaksi herkkuämpärikin otettiin pois, jotta tammat hieman tajuaisivat ajatella muutakin kuin kauraa ja porkkanaa. Onneksemme maneesin katolta ei valunut lumia isommalla ryminällä pois kuin vasta sitten, kun olimme valmiit, ja kukaan ei ollut enää varsan selässä. Lauran kanssa saimme kotiläksyksi harjoitella selkään nousemista hevosen oikealta puolelta, jotta seuraavalla kerralla osaamme kiivetä satulaan myös oikealta. Siitä tulee takuuvarmasti vaikein asia, mitä ikinä olen varsojen kanssa tehnyt, koska luultavasti en osaa edes sanoa, kumpi jalka pitää laittaa jalustimeen. Siksi siis täytyy muistaakin tehdä läksyt ennen seuraavaa kertaa.
Hopun kanssa torstain kouluvalmennuksessa meni taas hyvin ja huonosti. Hyvin meni silloin, kun ratsastin, ja huonosti taas niinä hetkinä, kun en ratsastanut. Valmentajallekin tunnin jälkeen totesin, että erityisen hyvää näissä tähän tyyliin menneissä tunneissa on se, että pystyn tuntemaan niin selvästi sen kontrastin, kun hevonen on tai ei ole avuilla. Tallissa huokailin vielä samaa asiaa, että ”on se vaan kumma kun välillä se menee, ja välillä ei mene”. Mihin tallikaveri totesi, että Hoppukin varmaan on ihan että ”on se vaan kumma kun välillä se ratsastaa, ja välillä se ei ratsasta.” Näin.
Hopun kanssa käytiin lauantaina maastoilemassa kahdestaan. Erinäisten sattumusten seurauksena päädyimme melko umpinaiseen hankeen tarpomaan pitkän matkan verran, ja tamma vaikutti urakan jälkeen kovin väsyneeltä. Loppumatkaa köpöteltiin köpököpövauhtia käynnissä, ja olin jo huolissani, että uuvutinko tammamamman vallan kokonaan. Turha huoli. Riittävän matkan köpöteltyään Hoppu oli taas täydessä iskussa. Tutulla laukkasuoralla himmailin hetken varmistaakseni, että tallattu luminen pohja todellakin kantaa kunnolla, ja annoin sitten tamman ampua kotiin päin sitä vauhtia kun huvittaa. Hyvin jaksoi mennä täysiä.
Lauantaina oli myös Snapsin ohjasajo. Ihan itse olin ohjaksissa kahdella ohjalla juoksuttaen, Make opetti. Hemmetin vaikeaa oli, eipä siitä muuta voi sanoa. Snapsihan on tosiaan ihan juniori, joten sieltäkään suunnalta en apuja saanut. Sen sijaan Make taisi pariinkin otteeseen todeta, että se ei kunnioita minua yhtään. Heh heh. Muutamia hetkiä Snapsi ravasi ihan kivasti, mutta myös pukitti ja pysähteli koska en saanut sitä aina kovin reippahasti eteen. Kädet väsyivät, ohjat olivat sekaisin, juokstutuspiiska painoi kuin synti, ja lopulta piiskan naru kieputtui ohjien ympärille aina, kun sitä yritin vähän käyttää. Lopuksi Make arvioi, että ihan hyvinhän se meni, pitää vaan vähän harjoitella vielä. Tallissa Henna lohdutti, että ei kannata masentua, sillä ohjasajo on oikeasti todella vaikeaa, ja alku on hankalaa. Pitää siis vaan vähän harjoitella vielä. Onneksi toiselle ohjasajovuorolle tuli Ida ajamaan Helkaa kärryillä, sillä olin jo oman 20 minuutin juoksutusurakkani jäljiltä henkisesti ja fyysisesti niin rikki, että hädin tuskin kykenin toimimaan kärryttelyssä muuta kuin apurina, jossa siinäkin Make neuvoi seikkaperäisesti mitä minun piti kulloinkin tehdä. Ida ajoi hyvin, ja alussa hieman jännittynyt Helka toimi sitten lopulta taas tuttuun tyyliinsä oikein kivasti.
Suokkiviikko päättyi mukavaan estetuntiin sunnuntaina. Verryttelyssä Maiju-ope tarkisti siirymisissä, että ne tulivat terävästi ja tuntumalla, eivätkä valuen. Mentiin ravipuomeja, ja tämän jälkeen ravilähestymisellä ja puomien avulla pystyestettä, sen jälkeen pystyä toisesta suunnasta laukassa. Sitten lävistäjällä ristikkoa, sitten pitkän sivun suuntaisesti kolmen askeleen välillä pysty ja puomi, ja lopulta puomikin nostettiin pystyksi, ja sitten kaikkia näitä ratana. Tunnin teema oli suoruus. Suoraan esteelle, ja alastulosta suoraan eteenpäin. Lydia kaatui aika pahasti vasenta pohjetta vasten, ja tästä aiheutuvat ongelmat havainnollistuivat lävistäjän ristikolla, jolle tultiin oikeassa kierroksessa ja jatkettiin vasempaan. Jos en päässyt ristikolta suoraan uralle ja kulmaan, vaan Lydia kaarsi ennen aikojaan vasemmalle, en saanut ratsastettua myöskään seuraavaa tehtävää eli pitkän sivun suuntaista suoraa pysty-pysty-linjaa kunnolla, vaan valuin auttamatta liian kauas oikealle ja pääsin kääntämään liian myöhään, mistä johtuen tulin vinossa ensimmäiselle pystylle, ja jatkoin vinolla linjalla toisesta pystystä ohi. Kun Maiju laittoi lävistäjän ristikon jälkeen kaksi puomia maahan pitkittäin ohjaamaan linjaa suoraan, pääsimme hienosti uralle saakka, ja sieltä olikin paljon helpompi ratsastaa hevonen suoraksi ja siististi kohti seuraavaa tehtävää. Tosin tuo pitkän sivun suuntainen suora linja meni joka kerta hieman huojuen ja kiemurrellen, mutta ohi ei enää menty, vaan molemmilla pystyesteillä asiallisesti tolppien välistä, jos nyt ei kuitenkaan aina ihan keskeltä. Lydian laukka oli taas hyvä, ja tuli muutamia aivan mahtavia nostoja, ja mahtavien nostojen jälkeen mahtavaa laukkaa. Maijukin kehui Tyyli-Lyyliä, että sehän hyppää ja laukkaa keveästi, toisin kuin ulkomuoto antaisi ehkä odottaa.