Dressage in the New Age

Tags

New Age, Sherry Ackerman, spirituality

Sherry Ackerman: Dressage in the Fourth Dimension (2008)

Pari viikkoa ulkomailla ilman hevosia, joten tarvitsen tekemistä. Lomalukemista. Ajattelin, että alkuun jotain hieman keveämpää.

Olin saanut vihiä Amazonin kirja-arvosteluista, että kyseessä on jonkin asteen hihhulijuttu. Arvostelussa siteerattiin valmennusta, jossa Ackerman neuvoo oppilastaan: “Finally, I told him to forget about the biomechanics of the movement and to simply let feminine energy flow through him. “Visualize yourself as a beautiful sylph, Bill, astride a mythic unicorn,” I said, and within moments Bill and his horse were transformed” (90). Tirkistelynhaluisella tavalla kiinnostavaa. Ja itse asiassa tuntuu hyödylliseltäkin sivistää itseään ja ottaa selvää, miten muut tekevät asioita. Siispä sijoitin 14 dollaria ja yhden lomapäivän tähän kirjaan.

Kirjassa on muitakin pieniä kertomuksia valmennuksista ja ratsukkojen maagisista muutoksista. Istuntaongelmista kärsivä Sue oli jäykkä, eikä kyennyt rentoutumaan ja seuraamaan hevosen liikettä. Ongelmat olivat vain pahentuneet negatiivisen valmentajan opissa. Ackerman puolestaan laittoi valmennustunnin taustalle soimaan New Age -musiikkia (“digitally engineered to enhance inner harmony”), ja pian oppilaan istunta oli kuin Sally Swiftin oppikirjasta: “The celestial sounds of the music had inspired Sue to transform her human condition” (47-48).

Kyseessä ei siis ole ihan perinteinen dressage-opus. Ackerman lupaakin aivan aluksi, että kirjan aihe on dressage taiteena, ei tekniikkana. Tästä vinkkelistä tarkastelun kohteena on dressagen syvin olemus, ja siihen liittyen filosofiset kysymykset; ilman filosofiaa ei ole taidetta, vaan ainoastaan teknistä puuhastelua. Ackermanin dressage-filosofia sisältää kaikenlaista, ei ainoastaan dressagen, vaan koko universumin olemukseen liittyvää. Tärkeitä käsitteitä ovat muun muassa spirituality, oneness, transcendence, transformation, love, unity, consciousness, gnosis, agape, eros, nous, ahimsa, jne.. Monin paikoin kirja käy raskassoutuiseksi, kun tekstissä käydään läpi filosofian taustoja itsessään, ilman linkkiä hevosiin tai dressageen. Ongelmana on yhtäältä se, että spirituality-asioihin perehtymätön lukija ei meinaa saada aina paljoakaan tolkkua, ja toisaalta pieni kirjanen ei mitenkään mahdollisesti voisi näihin maailmankaikkeuden suuriin kuvioihin kovin syvällisesti perehdyttääkään. Perimmäinen viesti kirjassa lienee jotain sen suuntaista, että kaikki maailmassa on yhtä (yhtä energiaa, rakkautta, tajuntaa, taidetta, joogaa..?), ja tämän ykseyden ymmärtämisen kautta voi saavuttaa dressagen syvimmän olemuksen, tai pikemminkin muuttaa koko elämänsä. Ehkä? Kun tajuaa, että dressage on matka, eikä vain egoistisen suorittamisen väline (kilparatsastus..), on muuttunut sekä ratsastajana että ihmisenä. “From this place, we no longer merely look in at dressage, we now see out from it.” (92)

Luku 1 Sacred Geometry – The Figures of the Manege käy läpi ratsastusradan teiden merkitystä. Galileo Galilein mukaan universumia ei voi ymmärtää ilman matematiikan kieltä, ja sama pätee maneesiin. Jollain tapaa onkin itse asiassa ihan järkeenkäypää, että vain näiden perustavaanlaatuisten geometristen kuvioiden – ympyröiden ja neliöiden – kautta ratsukko voi saavuttaa sellaisia perustavanlaatuisia asioita kuten tasapaino ja tahti. Antiikin kosmologiassa universaalia tajuntaa ja kaiken alkua merkitsi piste, joka esitetään ratsastusradalla pysähdyksenä (“the fully engaged halt“). Kaikki liike saa alkunsa sen antiteesistä, liikkumattomuudesta, ja tämä ajatus välittyy Ackermanin kuvauksessa täydellisestä pysähdyksestä: “The halt is the eternal now, where past, present, and future are all one. […] in immobility, [the halt] contains the energy of every movement. […] As long as we do not disturb the collection, the horse remains prepared – powerfully positioned – for instantaneous movement in any direction, at any gait” (9-10).

Geometria jatkuu ympyrään. Pythagoraalle ympyrä oli monad, “the ultimate, indivisible unit “, totuuden instrumentti. The monad on kaiken olemassolon perusta, sillä siihen sisältyy kaiken olemassaolevan alku ja loppu, kaiken raaka potentiaali. Ackermanille maneesin ympyrä, tasapainon harjoituspaikka, kertoo samoin totuuden: “It is here that equine and human weaknesses and disparities in physical development awkwardly present themselves. More often than not, the rider responds to the horse’s underdeveloped hindquarters with his or her overdeveloped legs, hands, and back, generating a physical antagonism by blaming or by limiting the horse […], or even by employing militant gymnastic techniques” (12). Olisin kipeästi kaivannut esimerkkejä siitä, mitä militantit tekniikat oikein ovat. Tietenkin kiinnostaa, lukeutuvatko omat harjoitukseni näihin ilmeisen tuomittavaiin tekniikoihin. Ackermanin kirja ei kuitenkaan käsittele tekniikkaa, joten tämä yksi polttava käytännön asia jää ikävällä tavalla ilmaan. Ympyrän paljastamille ongelmille on kuitenkin mahdollista löytää ratkaisu muualta kuin tekniikasta: “The humble rider […] works toward resolution by blending with the horse. When the rider recognizes his or her own imperfections and intolerances, corrections naturally follow” (12). Corrections naturally follow?? Tässä herää pakostakin kysymys, että minkä tason ratsastajille tämä tie voi mahdollisesti olla avoin. Millä tasolla tulee ratsastajan tietojen ja taitojen olla jo entuudestaan, että hän voi parantaa ratsastustaan ilman tekniikkaa, pelkän henkisen kasvun voimin? Vaikka ilman filosofiaa (ilman sydäntä?) ratsastus todellakin on pelkkää teknistä puuhastelua, en ole vielä tässä vaiheessa ratsastusuraani kykeneväinen uskomaan, että hevosen voi suoristaa pelkästään nöyrtymällä omien vajavaisuuksiensa edessä. Sitä paitsi ylikehittynyt pohje taikka etenkään selkä eivät kuullosta miltään puskaharrastelijan ominaisuuksilta.

Luvussa 5 The Path of the Soul – Forward and Upward selitetään alkemiaa: mielen syvyyksien eri tasojen tutkimista ja alkeemista eläinsymboliikkaa. Valitsemme alitajuisesti kullekin matkamme vaiheelle hevosia, jotka heijastavat niitä asioita, jotka sillä hetkellä mielessämme estävät etenemisemme. Esimmäinen vaihe on “blackening”, täydellinen pimeys, matkan alku. Tässä vaiheessa, onnekkaasti, tapaamme mustan variksen. Musta varis on opetusmestari: “a trained schoolmaster, who makes us painfully aware of what we do not know” (87-88). Tätä seuraava vaihe on “whitening”, jolloin kohtaamme valkoisen joutsenen. “It is a stage of catharsis after an intense experience of being consumed in the crucible, when we glimpse the appearance, however fragmentary, of a new possibility – a flickering light that draws us toward this new possibility’s promise of change, of transformation. We are astride a white swan when we begin to see the difference between passion and obsession, mindfulness and control, liberty and anarchy. This is the horse who teaches us that nothing is gained until everything is given up. We never forget the horse who was our white swan” (88).

Alkemia jatkuu myöhempine tasoineen, mutta minä olen jo löytänyt itseni ja valkoisen joutseneni. Minulle on alkanut viime aikoina muodostua ihmeellinen suhde omaan ratsastukseeni: tuntuu, että mitä enemmän edistyn, sitä enemmän palaan alkuun. Vaikea selittää, ja vaikea itsenikin ymmärtää, mutta tämä alkemistisen eläinsymbolin kuvaus tuntuu yht’äkkiä hyvin sopivalta. Hyvää tässä ajatuksella ja intohimolla kirjoitetussa kirjassa onkin se, että se saa ajattelemaan. Kirja on kuin keskustelukumppani, jonka kanssa voi käydä läpi omia kokemuksiaan ja pohtia omia tekemisiään. Kaikenlaisista tarinoista voi löytää itsensä, siksihän niitä kerrotaan. Aika hauskaa.

Seuraavana lukuvuorossa on pelkkää tekniikkaa: universumin ehkä paras kirja Academic Horse Training.

Hehkutusta (taas)

Tags

laukannosto, peruutus, puolipidäte, tasapaino

Ystäväni Marian piti tulla torstai-iltana kokeilemaan ratsastusta Hopulla, mutta erinäisten sattumusten vuoksi tämä peruuntui. Viisas ja kiltti Hoppu olisi toiminut ratsastuskouluponin virassa varmasti esimerkillisesti; toivottavasti ehditään sopia uusi kokeilu vielä ennen tamman lähtöä Varsalandiaan. Tämän seurauksena pääsinkin sitten itse satulaan, ja kivaa oli.

Olin ajatellut ehtiä käydä tallilla parin tunnin pikaisen kääntymisen. Tallihommia oli jonkin verran, kun piti kärrätä iltaheiniä ja seuraavan päivän heiniä pihattoon, lisäillä vesiä, siirrellä hevosia tarhaan ja pois, ja ruokkia mössöt viidelle hevoselle. Ikea-kassillinen suojiakin piti selvittää ja lajitella, ja siinähän menee aina hetki, kun nämä ovat pesun jäljiltä tarttuneet tarroistaan toisiinsa kiinni valtaviksi takiaismaisiksi muodostelmiksi. No niin, jossain vaiheessa sitten siirsin suosiolla lähtöaikaa tunnilla, että ehtisin rauhassa ratsastamaankin. Nimittäin kun kulkee bussilla tallille, niin menemiset ja tulemiset ovat muistakin kuin omista aikatauluista kiinni.

Käytiin ensin Hopun kanssa alkukäynnit tallin ympäristön pikkuteillä. Sitten maneesiin tekemään jotain pieniä harjoituksia, mitä nyt sattuisin keksimään. Onneksi oli taas hyvin tilaa, vain yksi tai kaksi muuta ratsukkoa. Helpointa oli lähteä liikkeelle edellisen päivän erinomaisesta tunnista. Alkuun kevyttä ravia, ympyröitä ja uraa pitkin. Tein siirtymisiä keventäen käyntiin. Hoppu tuntui rennolta ja reippaalta. Välillä pyysin enemmän ja vielä tarmokkaampaa ravia. Sitten harjoiteltiin puolipidätteitä, pysähdyksiä ja peruutuksia. Käynnistä tuli istunnalla ratsastettavaa, ja sen sai koottua ihan pieneksi – sellaiseksi, että pystyin jokaista jalkaa liikuttamaan erikseen, ja pysähtymään juuri silloin, kun halusin. Jos pysähdyksessä Hoppu jäi yhtään kädelle eikä olisi pysähtynyt täsmällisesti, se kyllä varmasti seisahtui kuin seinään kun nostin vähän toista ohjaa. Koko ajan keskityin vain omaan pystyasentoon, ja käden paikkaan. Jyräämistä ei tapahtunut lainkaan, kun nämä asiat olivat kunnossa. Hoppu oli unelman kevyt, tasaisesti kuolaimella, tyytyväisen oloinen!

Seuraavaksi tein laukannostoja peruutuksesta. Pari ensimmäistä eivät onnistuneet, mutta päätin olla hermostumatta, koska meni muuten niin hyvin. Ei haittaa! Hevonen ei vaan tajunnut. Uusi yritys: rauhallinen mieli, käyntiä uraa pitkin, pysähdys, peruutus, seis ja oma ajatus eteen, ja alapohkeella laukkamerkki. Pienet jalat ponnistivat pysähdyksestä laukkaan ilman mitään epäröintiä. Nämä onnistuivat tämän jälkeen kaikki, kumpaankin suuntaan.

Uskaltauduin lopulta myös tekemään laukannostoja harjoitusravista. Ajattelin ensin, että ei pidä pilata vallitsevaa hyvää fiilistä, mutta sitten tuumasin, että hyvä fiilis on tässä nyt se suurin apu, mitä voi olla. Muutama ensimmäinen yritys niistäkin epäonnistui, mutta ei haittaa! Otin nostot pari kertaa käynnin kautta, ja kohta alkoi toimimaan ravistakin. Pitäisi vain on saada omat säätöni kohdilleen ja siten viesti perille; kun yritän liikaa, seuraa vain jännittymistä ja söhellystä. Olen koko ajan ajatellut, että Hoppu ei toimi, jos siltä ei pyydä juuri tasan oikein. Nyt pikemminkin sanoisin, että se ei toimi, jos se ei tiedä, mitä siltä halutaan. Kun se tajuaa, mitä ollaan tekemässä, se voi vähän auttaa minua, ja itse asiassa jopa vaikuttaisi ihan auliisti niin tekevänkin. Siispä nostin tarvittaessa laukan käynnistä, mikä on minulle helpompaa. Kun Hoppu hiffasi, että ai tätä se tahtoo, niin ravinostotkin onnistuivat, vaikka omat apuni eivät olleetkaan vielä ihan korrektit. Kun sain laukan pyörimään, ja hyviä ravisiirtymisiä, pääsin tekemään oikeaoppisempiakin nostoja: suoristus ja kokoaminen ulko-ohjalla ja istunnalla, pieni asetus, pieni laukkamerkki istuinluulla. Lopulta laukka nousi välillä vahingossakin, sisäpohkeen hipaisustakin. Eteenpäinpyrkimys oli aivan ihana!

Oli taas mielettömän mahtava ratsastus! Päällimmäisenä jäi mieleen tekemisen rauhallisuus ja ehkä pieni orastava itseluottamus. Käytin paljon ääniapuja: perinteistä maiskutusta hevosen huomion saamiseksi, mutta yllättäen myös ravin tahdin ja tarmokkuuden tueksi (japp-japp-japp-japp), ja tietenkin vuolaaseen kehumiseen. Hevoselle puhuminen saattaa muuten rentouttaa itseänikin jollain tavalla, ainakaan silloin ei voi pidättää hengitystä, hmm.. Itseluottamusta antoi kokemus siitä, että hevosta pystyy ratsastamaan kevyesti, kun niin vain tekee, eikä siitä uskosta horju. Pysähdykset ja peruutukset tulivat keveiksi ja täsmällisiksi, kun lähdin niitä heti työstämään sellaisiksi. Ei yhtään veto-jyräämis-ottelua. Runsas rauhallinen käyntityöskentely ja tuo peruutusharjoitus taisivat olla aika iso tekijä tämän kerran onnistumisessa. Itse en alkanut kiirehtimään ja hätiköimään, ja hevonenkin pysyi rentona ja rauhallisena, tuli pidättäville avuille ja täysin istunnan alle, eikä valunut missään vaiheessa yhtään etupainoisena kädelle. Samoin se herkistyessään tuli myös pohkeen eteen, pehmeänä ja tahdikkaana, ei juosten alta pois. Yhden kerran ympyrällä väistättelin vähän, ja väisti keveästi. Hoppu oli ihan täysin avuilla, ja aika suorakin, kertaakaan ei poikittanut mihinkään suuntaan. Liikuttiin hyvässä tasapainossa ja kivassa muodossa. Itse pääsin istumaan hyvin, ja hieman mielessä alkoi jo raksuttamaan, että tästä varmaan voisi alkaa ratsastamaan sitä vielä ryhdikkäämpään muotoon ja enemmän ylös, jos vaikka alapohkeella vähän vatsalihaksia aktivoisi, ja pyytäisi eteen tuntumaa kohden. Tästä asennosta ja tästä tasapainosta minä sen pystyisin tekemään. Noh, se on sitten ensi vuoden juttuja se. Loppuravit hölköteltiin keventäen, energisesti omin jaloin ja pyytämättä, eteen-alas venytellen.

Mutta. Olen mahdollisesti tajunnut vähän jotain ratsastamisesta. Tai sitten tiineys on pehmittänyt tamman pään lopullisesti, ja se ei vaan tajua mitä se tekee.

Hopun kanssa Marian valmennuksen jälkeen helmikuussa. Voi toki miettiä, että mitä mä kangilla teen kun en osaa aina edes nostaa laukkaa.. Mutta yhtenä päivänä yhtä ja toisena jotain muuta, sellaista se on..
Kuva: Esa Assila

Tutkimusretki

Tags

puolipidäte

Keskiviikkona minulle ja Liisalle tuntia pitämään tuli Anne Porevirta. Maijan lopetettua vakkaritunnit olin etsiskellyt mahdollista uutta valmentajaa, ja löysin Annen yhteystiedot SRL:n valmentajalistalta. En tiennyt Annesta oikeastaan mitään muuta kuin että olin joskus nähnyt hänen nimensä tallimme maneesikalenterissa, ja joku joskus ihan muusta asiasta puhuttaessa on ohi mennen muistellut kuulleensa hänen olevan istuntapainotteinen valmentaja. Näillä eväin siis kohti kohtaamista uuden ihmisen kanssa!

Ja Anne osoittautuikin tutustumisen arvoiseksi! Positiivinen, välitön ja lempeä suhtautuminen oppilaita ja hevosia kohtaan teki tunnelmasta heti rennon ja avoimen oppimiselle. Tunnin kulku oli kiireetön, ja monesti pysähdyttiin ja keskityttiin tuntemaan ja ajattelemaan. Annen ajatuksena on, että ratsastaminen on tutkimusretki. Pitää oppia tutkimaan ja tuntemaan, miten asiat toimivat. Ja retkihän ei koskaan pääty. Tässä on samaa fiilistä, kuin aiemminkin mainitsemassani Paul Belasikin ajatuksessa siitä, että hevosen selkään tulisi aina kiivetä vasta-alkajan innokkaalla mielellä, aina halukkaana oppimaan uutta: ”For a novice, everything is possible; for an expert, few things are.”

Aluksi teimme jonkin aikaa itsenäistä työskentelyä verryttelyksi. Anne seurasi, mitä teemme, esitti kysymyksiä, pyysi tekemään toistoja, muuttamaan jotain, vertailemaan näitä. Mitä teit? Mitä tapahtui? Miltä se tuntui? Mikä ero näissä oli? Hän sanoi yrittävänsä hieman provosoida ja jopa ärsyttää tenttaamalla, mutta tarkoituksena on vain saada ratsastaja ajattelemaan omia tekemisiään enemmän, mitä kautta puolestaan saa työkaluja myös itsenäiseen työskentelyyn. Muuten käy helposti niin, että asioita tekee fiksusti vain, jos valmentaja seisoo vieressä, valvoo ja auttaa. Todellakin olisikin hyödyllinen taito kyetä hahmottamaan omaa ratsastustaan paremmin, ja etenkin osata tuntea eroja, jotta voi aina pyrkiä pois siitä huonommasta. Omalla kohdallani tie kohti älykästä itsenäistä ratsastusta on vielä pitkä, mutta vähitellen voisin alkaa sinnekin pyrkimään..

Minun kanssani katsottiin alussa ravi-käynti-siirtymisiä. Humputtelin menemään kevyttä ravia, ja tein välillä käyntisiirtymisiä harjoitusravin kautta. Anne pyysi minua tekemään siirtymisiä myös keventämällä hevonen käyntiin. Mikä ero näissä on? Mitä tapahtuu? Miltä tuntuu? Kumpi on parempi? Tein siirtymisiä lisää, kummallakin tavalla. Lopulta sain kaivettua itsestäni sen tunteen, että keventäen siirtyminen on sulavampi, sujuvampi, hevonen ikään kuin lipuu käyntiin, yhdessä askeleessa vain alkaa kävelemään. Harjoitusravista siirtyminen tulee hieman töksähtäen etujaloille; ei pahasti taikka vastustellen, mutta kuitenkin: ravi-töks-käynti. Syy tähän löytyi jäykkyydestäni. Kun kevennän hevosen käyntiin, säilyy kehossani jousto liikkeen mukana. Kun istun alas siirtymisessä, kehoni jännittyy, eikä hevosenkaan liikkeestä tule sulavaa.

Verryttelyssä olisi pitänyt myös laukata, mutta minun ja Hopun bravuuri eli laukannoston mahdottomuus oli taas esillä. Mihin Anne: ”Ei haittaa, anna pitkät ohjat, sehän ei ole tässä mikään palkinto hevoselle, koska hevonenhan ei edes tajunnut, että yritit nostaa laukkaa.” Siis oikeasti. Voisi kuvitella, että kohta jo tulisi itku, mutta kuten Anne sanoi, todellakaan ei haittaa. Jos jotain olen tässä viime kuukausina oppinut, niin sen että Hoppu kyllä nostaa ja laukkaa hienosti, mutta ei koskaan ilmaiseksi.

Sitten keskityimme pohtimaan puolipidätettä. Anne asetteli meitä ratsastajia oikeaa asentoon. Minun pitäisi korjata käsiä nykyisestä asennosta, jossa kannan niitä hiukan korkealla ja kaukana toisistaan: Olkavarret valuvat rentona kylkiä pitkin, kyynärpää joustaa, ranne on jämäkkä, nyrkit lähemmäs toisiaan sään molemmin puolin. Anne näytti, mihin kohtaan selkää ajatellaan lisää painetta, ja siitä sitten hyvästä pystyasennosta samalla lyhennetään ohjaa (ei koskaan vedetä taaksepäin, vain lyhennetään ohjaa ja pikemminkin ajatellaan kättä kohti hevosen suuta), ja kas kummaa, hevonen siirtää painoaan taakse taikka jopa peruuttaa. Tämähän on puolipidätteen idea. Jos en pysynyt pystyasennossa, vaan nojasin ylävartalollani taakse (ja tätähän en itse edes huomannut tekeväni…), hevonen ottikin askeleen eteenpäin. Tunne oli sama, kuin kaikissa niissä miljoonassa pysähdyksessä ja alaspäin siirtymisessä, joissa Hoppu on vaan valunut alamäkeen kättä vasten. Tämä liittyy varmaankin myös joustamattomuuteeni: kun jännityn enkä liiku liikkeen mukana, en myöskään pysty vaikuttamaan istunnalla, koska painopisteeni seilaa missä sattuu, ja hädissäni nojaan ohjaan. Tätä paikallaan tehtyä harjoitusta toistettiin useita kertoja, ja aika mukava oli se tunne, kun hyvin pienellä, oikeastaan vain ajatuksenomaisella tekemisellä, sai hevosessa reaktion, ja tunsi hevosen korjaavaan painopistettään enemmän takajaloille.

Lopuksi teimme tätä puolipidäte-harjoitusta uraa pitkin. Ensin käynnistä pysähdyksiä. Vielä en saanut Hoppua täysin istunnalle, ja se alkoi jyräämään ohjaa vasten. Anne opetti minut nostamaan toisen ohjan ylös aina, kun pidäte ei mennyt läpi ja jyräys alkoi. Toinen käsi paikallaan, toinen kohti taivasta, niin ylös kunnes hevonen pysähtyy. Tätä muutaman kerran toistettuani ei tarvinnut nostaa ohjaa enää kuin muutama sentti, ja Hoppu jo pysähtyi. Annen mukaan tämä tekniikka on lähinnä minua itseäni varten: käden nostaminen laukaisee staattisen pidon ja jännityksen minussa. Ja tosiaankin tätä kautta pääsin aina nopeasti myötäämään ja rentouttamaan käteni, ja hevonen seisoi jokaisessa pysähdyksessä rauhallisesti paikallaan. Ei tietoakaan meille tavaksi tulleesta etupainoisesta hiipparoinnista pysähdyksissä, mikä on epäilemättä sitkeiden ohjasotteiden syy ja seuraus.

Kaikista eniten hevosen painopiste siirtyy taakse sen peruuttaessa. Siispä viimeinen tehtävä oli jatkaa käyntiä uraa pitkin, siitä seis, peruutus, ja siitä heti laukannosto. Pysähdyksessä piti muistaa ohjasote ylöspäin heti jos tarve vaatii, ei yhtään jyräystä. Tämä toimi hienosti. Peruutuksetkin tulivat aika hyvin: oma ylävartalo pystyssä, käsi ei vedä, vaan ohjaa lyhennetään tarvittaessa. Välillä peruutus tuli hitaasti, mutta Anne vaati nopeaa reaktiota: ”Pohje! Pohkeesta aina jalka nousee maasta!” Ja sitten laukka, sekin vaadittiin nopeasti: mene, mene, mene! ”Millaisia ovat laukannostot”, kysyi Anne. Hienoja ovat. Vaikeat laukannostot eivät olleetkaan vaikeita.

Tämän yhden tunnin aikana valmentaja kaivoi esiin kriittiset ongelmakohtani: jäykkyys ja hitaus. Jos hevonen ei vastaa apuihin, niin sitten nopea huomautus. Minun tapani on jännittyä ja jäädä puristamaan.

Oli kyllä oikea tutkimusretki ratsastamiseen tämä tunti. Sitä löytää niin paljon asioita ja pieniä viestejä hevoselta, kun vain malttaa etsiä ja tuntea. Ja tietysti parasta oli taas pieni lupaus oppimisen ja onnistumisen mahdollisuudesta.  Paitsi ihan kaikkein parasta oli tietenkin Hoppu!

10 metrin voltti

Tags

siirtymiset, Voltti

Viimeinen Johannan tunti ennen pitkää taukoa. Valmentajakin on tietty lomansa ansainnut, mutta tiukkaa tekee opinhaluiselle.. Etenkin, kun Hopsuttimen kanssa sujuu kerta kerralta paremmin. Ihme tamma, maha sen kun kasvaa, mutta mamma tuntuu liikkuvan aina vain hienommin.

Tehtiin verkassa alun keventelyn ja laajoilla kaarilla taivuttelun jälkeen siirtymisiä. Johanna kehotti minua ottamaan alkuun pari pysähdystä, ja muistutti ratsastamaan runkoa; pitkärunkoisella hevosella aina ratsastamaan runkoa. Ja näin teimme Hopun kanssa pari ihanan kevyttä pysähdystä, ehkä parhaat mitä ollaan ikinä yhdessä tehty. Siirtymisissä minulla oli ohjeena tehdä nopeita siirtymisiä: muutama askel käyntiä, muutama ravia, tätä toistellen. Yritin istua Hoppua käyntiin, ja alussa kesti puoli kierrosta uraa pitkin päästä käyntiin saakka. Johanna siihen huomauttikin, että jossain vaiheessa on sitten pakko ottaa vähän ohjalla. Mutta sinnikkäät toistot ja nopeudesta kiinni pitäminen tuottivat tulosta, ja pian pääsin nopeisiin siirtymisiin. Laskin heti siirtymisestä käynnin tahdin, 1-2-3-4, ja nelosesta jo uudelleen raville. Siirtymisiä tehtiin myös ravin sisällä. Uraa pitkin yhdellä pitkällä sivulla pari kokoamista ajatuksena passage, toisella pitkällä sivulla isompaa ravia, ajatuksena keskiravi. Ideana oli tässäkin tehdä nopeita vaihteluilta, eli ei esimerkiksi koko pitkää sivua isoa ravia pyytäen, vaan lyhyitä pätkiä kerrallaan. Näin hevosesta ei ratsasta kaikkea irti kerralla, vaan hevosella on aina jotain, mitä antaa kun siltä pyytää. Tehtiin myös parit lisäykset lävistäjällä. Tästä tuli huomautettavaa: hevosen on oltava suora, jotta se voi lisätä. Kun etu- ja takajalat ovat vähän eri uralla, ei lisäys onnistu. Toisella yrittämällä Johanna katsoi homman läpi, ja onnistuikin paremmin: ensin huolella kulmaan, sitten käännetään lavat, sitten hevonen suoraksi lävistäjälle, sitten lisää liikettä. Hoppu on luonnostaan erittäin tahdikas, joten siltä saa hyvät tahdikkaat lisäykset, kunhan saa sitä liikettä vain aikaan.

Keskihalkaisijalla tehtiin avotaivutusta ja siitä voltteja. Ja tunnin loppuun laukkaa. Laukkaa pääty-ympyrällä siten, että käyntivoltilla läpi sekä ulkoavut että asetus, ja ympyräuralle tultaessa laukannosto. Pieni pätkä laukkaa, ja sitten taas käyntivoltille. Minulla kesti hetki saada ensimmäinen laukannosto aikaiseksi, mutta suoritin sen lopulta omin avuin (ilman Johannan apua: “gallop!”), ja laukka oli heti hyvää ja energistä. Sitten voltit ja nostot alkoivatkin sujumaan. Tämän jälkeen tehtiin laukkaa ympyrällä pienentäen 10 metrin voltille, ja voltilla ravisiirtyminen. Huh huh. Kääntäminen pienelle voltille oli aikamoisen vaikeaa, ja Hoppu valui aina vain maneesin seiniä kohden. Laukka oli kyllä sen verran hyvää ja terävää, että siitä olisi voinut tehdä vaikka mitä. Olisi pitänyt istua paremmin ja syvemmälle satulaan takajalkojen päälle ja tajuta ratsastaa koottua laukkaa. Pitäisi muistaa vaikuttaa askeleeseen, koko ajan. Nyt keskityin melkeinpä vain kääntämiseen. Eikä sitten meinannut kääntyä, ei millään. Ravissa vielä onnistui, Johanna sanoi, että ajattele takaosakäännöstä, käännä etuosaa, käännä, käännä, käännä. Laukassa en vain saanut tai paremminkin tajunnut ottaa askeleesta kiinni. Pitäisi kääntää silloin, kun etujalat ovat ilmassa. Ehkäpä ajoitus tulee ajan ja harjoituksen kanssa.

Päästiin kuitenkin lopulta 10 metrin laukkavoltille molempiin suuntiin, ja ravisiirtymiset tulivat hyvin. Muutaman kerran laukka tippui raville, mutta sain aina hyvät uudet nostot, tuntumalla ja istuinluun liikkellä. Niitä onkin harjoiteltu huolella!

Jäi hyvä mieli, ja pohdittavaksi monta hyvää oppia. Hopun kanssa on nykyisin vaan niin ihmeellisen helppoa. Silloinkin, kun joku asia ei onnistu, menee kuitenkin oikeastaan aika hyvin.

Lydia valmennuksessa

Naistenpäivää juhlistettiin retkellä Nurmijärvelle Anna Kärkkäisen kouluvalmennukseen. Lähdimme Lydian kanssa Liisan ja Januskan matkaan.

Ryhmässä meitä oli neljä ratsukkoa. Anna haastatteli ensin meidät uudet tulokkaat. Lydia todettiin melko suureksi, ja isohan se onkin, etenkin minulle. Tunnilla tehtiin ihan perusratsastusta. Ensin ympyröitä ja voltteja. Harjoitusravissa puolipidätteitä, eli uralla jokaisen sivun puolivälissä sellainen pitäte, että miltei käyntiin, ja siitä taas eteen. Raviin haettiin muutoksia myös siten, että lyhyet sivut lyhyttä ravia, ja pitkät sivut selkeästi pidemmällä askeleella. Lopussa tehtiin laukkaa kahdella pääty-ympyrällä: laukannosto avoimella kaarella pituushalkaisijan kohdalta, puoli kierrosta laukkaa ja taas pituushalkaisijan kohdalta laukkavoltti ja siirtyminen raviin ympyräuralle tultaessa, puoli kierrosta ravia ja taas laukannosto. Laukkatehtävä kumpaankin suuntaan.

Anna valvoi moneen kertaan, että Lydian askeleeseen tuli eroa puolipidätteissä. Muutamia kertoja ravista tulikin hienosti viipyvää ilman, että se tuntui tipahtavan käyntiin. Samoin saimme tehdä askeleenpidennyksiä monta ylimääräistä kertaa, että reaktio tuli lopulta riittävän rohkeasti ja isosti eteen. Laukkatehtävä oli mukava, koska siinä tuli paljon nostoja, ja nehän Lydian kanssa sujuvat hienosti. Niistä saimmekin hyvää palautetta. Laukkavolteilla piti ratsastaa tarmokkaammin, jotta sai taivutusta ja samalla laukka pysyi yllä.

Loppupalautteessa saimme ohjeeksi tehdä paljon taivuttavaa työskentelyä, jotta Lydia oppii luottamaan siihen, että tasapainossa voi pysyä myös hieman taipuneena. Nyt Anna sanoi sen liikkuvan mielellään suorana, koska se kokee sen helpoksi ja turvalliseksi tasapainon kannalta. Minun istuntani ja apujen käyttö saivat sikäli hyvää palautetta, että ei mitään erityistä huomautettavaa. Anna taisi kyllä useammankin kerran minua ohjeistaessaan sanoa, että “uskalla” ja “rohkeammin”. Tätä samaa Johannakin viime tunnilla ehdotti, ja on kai asia ollut aiemminkin agendalla. Nyt kun ei enää tarvitse niin paljoa takertua, niin pitää alkaa uskaltamaan.

Hoppu <3

Olipa taas pakko mennä eilen iltamyöhään tallille, vaikka olin edelleen ihan todella kipeä, ja iltatallille olisi siellä tainnut olla tekijä muutenkin. Mutta menin jotta pääsin tapaamaan Hoppua. Humputeltiin hetken aikaa ilman satulaa, käyntiä ja ravia, Johannan tunnilla tehtyjä harjoituksia kuten käyntivoltteja ja ravissa tempon vaihteluita. Pientä vaatimatonta työskentelyä. Hoppu on niin kiva, tahdikas ja rento, ei siltä viitsi edes aina kamalasti vaatia kun se menee niin hienosti itsestäänkin.

hihii, hopsutiini

Ihana Hoppu!

Johannan valmennuksessa Hopun kanssa. Olipa ihana olla kotona!

Tehtiin ihan perusjuttuja: siirtymisiä ja puolipidätteitä. Johanna puuttui nopeuteeni siirtymisissä (aina vain muutama askel ravia ulos, heti muutama askel takaisin, nopeita vaihteluita siis), sekä valvoi ympyrällä pohjetta läpi, jotta ratsastaminen ei tapahdu liikaa kädellä. Ympyrällä tehtiin pieniä käyntivoltteja, ja niillä sain tuntuman kuinka kääntää volttia pohkeella ja takajalkojen päällä. Kädet omilla paikoillaan, ja oma suunta hevosen korvien välistä eteen. Siitä sitten istutaan takajalkojen päälle ja sieltä käsin käänetään etupäätä: käännä – käännä – käännä – käännä. Tajusin nyt viimeinkin sen idean, että voltti onkin monta pientä käännöstä, eikä yksi pitkä sitkeä. Tässä Hoppu kääntyi hyvin, ja tästä sitä pystyi vähän sitten myös asettamaan.

Laukoissa olen viime aikoina saanut Johannalta apua, kun hän on tullut ympyrän keskelle auttamaan eteenpäinpyrkimystä. Eipä Johannan ole tarvinnut raipalla edes Hoppua osoittaa, vaan pelkkä askel kohti on auttanut luiden kokoamisessa. Itse olen yrittänyt miettiä, että kuinka saisin heräteltyä Hopun omatoimisesti. Nyt jo alkoi onnistua, kun yritin istunnalla vähän paineistaa, käyttää nopean pohkeen (hitaushan on ollut kompastuskiveni, siispä siitä pitää päästä!), ja raipalla lautasten päältä muistutellen että takajalat hommiin. Hoppu pyrki laukalle, jei! Tuli hyviäkin nostoja harjoitusravista, ja hienoa laukkaa. Uskalsin alkaa hölläämään sisäohjasta, ja kokoamaan ulko-ohjalla suoristaen. Hevonen suoristui, pyöristyi ulko-ohjalle, ja laukkasi hyvin.

Johanna sanoi, että tässäpä olisi viime metreillä kehittymässä minulle kisapeli. Noh, pitää odotella että varsa ensin putkahtaa ulos, ja kunto taas kasvaa mammailun jälkeen. Johanna myös antoi hyvää palautetta istunnasta. Ei tietoakaan viikonlopun tuoli-istunnasta, vaan hyvä ja tasapainoinen asento, josta pystyi vaikuttamaan.

Tällaisen mahtavan ratsastuksen jälkeen voi vain miettiä, että miksi en pystynyt ratsastamaan Ypäjällä vieraalla hevosella yhtä hyvin. Menin vain ihan sekaisin, kun tuli ongelmia. Harmittavaa. Täytyy muistaa jatkossa, että ei pidä hämääntyä ja heittäytyä avuttomaksi, kovaksi tai kärsimättömäksi. Suurin ero näissä ratsastuksissa onkin omassa päässäni.

Hopsutiinin ihastelua vielä: Ihana ja reipas tamma, tekee töitä niin mielellään ja ahkerasti. Ja ilmeisen hyvin levännyt on hän. Hanna kuvasi sen päivälevolla pihatossa:

Leiri, Ypäjä

Suomenratsujen leirillä Ypäjällä.

Perjantai

Heräsin vähän kipeänä, siispä apteekin kautta matkaan. Heti aamusta kotitallille tekemään tallia ja pakkaamaan. Sen jälkeen megalomaaninen hevosenkuljetusoperaatio. Kotitallilta mukaan lähtivät Hannan ja Liisan kanssa Lydia ja Januska. Hopun ei enää tarvitse matkustaa mahansa kanssa, joten sitä en saanut leirikaveriksi. Sen sijaan minulle haettiin lainaan pieni Kapse Hämeenlinnasta, ja samalla reissulla noudettiin Hannan tammalaumaan täydennykseksi Valssi-hevonen, jolle ratsastajaksi värvättiin Minttu. Minulla ja Mintulla siis hevoset, joita ei oltu ikinä ennen nähtykään.

Viikonlopuksi luvattiin kaikenlaista talvista keliä: kovia pakkasia ja lumimyrskyä. Kävin ostamassa Ratsuriihestä RSL-merkkiset talvihanskat, ja ne osoittautuivatkin erittäin hyviksi. Lämpimät, ja silti hyvät ratsastaa.

Ensimmäinen ratsastus oli yövuorossa klo 21. Ensimmäinen kerta ikinä Kapsen selässä. Pikku tamma oli hyvin jännittynyt uudessa paikassa uusien ihmisten ja hevosten kanssa. Oli todella vaikea saada otetta hevosesta, koska se ei meinannut rentoutua, ja oli hyvin vino, pahasti kiinni oikeassa ohjassa. Lisäksi oma istuntani meni aivan sekaisin, ja opettaja Rosali joutui sitä korjaamaan paljonkin. Istuntaongelmana oli eteen työntyvä pohje, eli ns. klassinen tuoli-istunta. Järkytys. Tunnilla tehtiin loivaa kiemurauraa ja siitä voltti. Lisäksi laukannostoja harjoitusravista ja siitä pääty-ympyrä laukassa. Olisin kaivannut perusteellisempaa puuttumista omiin ongelmiini, mihin olen yksityistunneilla päässyt tottumaan. Olisi pitänyt työstää asetusta oikealle tai oikeastaan ylipäätänsä hevosta rennommaksi ja luottavaisemmaksi. Itselläni oli tähän välillä yritys, mutta annettujen kuvioiden suorittaminen sotki keskittymiskykyä, enkä lopulta osannut muodostaa oikein mitään järkevää ajatusta siitä, että mitä olen tekemässä. Sain kyllä Rosalilta lopussa hyvää ohjeistusta siitä, kuinka hevosen on mentävä raiteillaan ja suorana molempien ohjien väissä, mutta tosi vaikeaa se on, kun vasemmassa ohjassa ei ole mitään ja oikeassa betonia.

Kohti uusia yrityksiä. Pitää jollain konstilla alkaa saada tuntumaa siihen vasempaan ohjaan.

Lauantai

Ennen aamutuntia käytiin pitkät alkukäynnit maastossa. Ehkäpä se rentoutti Kapseen sopivasti, koska ratsastus meni tosi hyvin, ainakin verrattuna edelliseen iltaan. Yritin muistaa kevyen käden, ja työstää tyhjältä puolelta pienin keskustelevin pidättein, sekä käyttää pohjetta. En kamalasti muista mitä tehtäviä tehtiin, ainakin jotain pätkiä väistöä uraa pitkin ja ravivoltteja. Ympyrälläkin ravia ja asetuksia. Ravi oli hyvää ja tahdikasta, ja hevonen hellitti oikealta ja tuli tasaiselle ja kevyelle tuntumalle. Ihanuus!! Ei toki pysynyt siellä koko ajan, mutta oli ainakin ratsastettavissa sinne.

Entä illan tunti? Horror, horror.. Samat vanhat ongelmat, vaikka yritin ratsastaa runkoa, olla vetämättä oikeaalta, ja hakea tuntumaa vasemmalle. Väistöt ja ympyrät ja voltit eivät saaneet aikaan mitään parannusta. Mikä masentava pettymys: kuvittelin jo ratsastaneeni hevosta paremmaksi ja asioiden käyvän nyt helpommin, mutta ei tietoakaan sellaisesta.

Illalla nukkumaan mennessä tein taas suunnitelmaa leirin viimeistä ratsastusta varten. Kun fiilistelin huonoa ratsastustani, mieleen alkoi päälimmäisenä nousemaan tunne kontrollin puutteesta. Siispä suunnitelmani tiivistyi tahtiin ja vauhdin kontrolliin: askel takaisin ja tahtiin, painoa takapäälle ja juoksu pois, niin mahtaisiko tulla kuulolle ja keventyä edestä sen verran, että on helpompi hellittää myös sieltä oikealta.

Sunnuntai

Sunnuntaiaamuna kävimme taas alkukäynnit ratsastusreiteillä. Yöllä oli satanut paljon lunta, ja oli ihanan talvista.

Ratsastus menikin sitten kivasti, ja hetken jopa todella kivasti. Keskityin ravin tahtiin ja vauhtiin. Vaikka sitten mummoravia, mutta ensin tahti kevyellä tuntumalla, ja sitten vasta (jos siihen tilanteeseen päästään) isosti eteen. Onnistuin suoristamaan oikealta, vaikka suoruutta piti koko ajan valvoa. Tehtiin keskihalkaisijalla ravi-käynti-siirtymisiä, ja se olikin hyvä harjoitus. Yritin hakea vahvaa istuntaa ja siirtymisen mahdollisimman vähän kädellä. Kun sain istuttua hevosta alas käyntiin, tuli suoruuskin edestä helpommin.

Välikäyntien jälkeen pääty-ympyrälle, ja siitä ensin ravivoltti ulospäin, ja palatessa ympyrälle suoristus, uusi asetus, laukannosto ja puoli ympyrää laukkaa. Mietin ohjia kerätessäni omaa istuntaani ja erityisesti jalkojani oikealle paikalleen, kuten Rosali oli näyttänyt. Kun on tasapainossa, käden voi vain kantaa kauniisti, eikä tarvitse istua ohjan varassa lainkaan. Siitä sitten Kapse lähtikin hienolle joustavalle raville pyöreänä ja pehmeällä tuntumalla. Ei muuten ollut yhtään kiinni oikealta. Voltit oikealle onnistuivat, samoin laukannostot, ja laukka vasta olikin hieno! Hevosen selkä tuntui aina ponnahtavan ylös laukka-askeleessa. Tuntui, että hevonen pystyi liikkumaan, koska annoin sen liikkua. Neljä tai viisi kertaa pääsimme suorittamaan tehtävän tähän malliin. Sitten aloin ehkä yrittämään liikaa, jäykistyin, ja mitäs sitten tapahtui? No jalustimet alkoivat lipsumaan pois jaloista!! Kuinka äärimmäisen ärsyttävää. Ajatus harhaili FreeJump-jalustimiin, jotka oli pakattu mukaan, ja joita olisi voinut käyttää, jos olisi osannut ennakoida tällaisenkin ihme ongelman.

Loppupalautteessa Rosali totesi, että suuri vaikeus minun ja Kapsen kanssa on se, että olemme vinoja samaan suuntaan. Aikaisemmin hän oli myös kiinnittänyt huomiota hitauteeni apujen käytössä. Molemmat asiat ovat niin totta! Olin kuitenkin erittäin iloinen, että hän totesi sunnuntain olleen meidän paras ratsastus, koska tahti oli paras ja tasaisin. Hurraa! Olen tajunnut ainakin jotain pientä ratsastuksesta!

Tykästyin kovasti Kapse-hevoseen. Pieni ja eloisa tamma on kiltti ja kevyt käsitellä ja ratsastaa. Ja sen pienen hetken mitä sunnuntaina pääsin kokemaan sen hienon liikkeen ja energian, se oli kyllä taas yksi niistä parhaista hetkistä hevosen selässä!

Mukava ja opettavainen viikonloppu! Sitten kotimatkalle.

Pieni rataharjoitus

Tags

esteratsastus, rataharjoitus

Ellu piti meille tiistaina pienen rataharjoituksen tasolla ristikko-60cm. Tarkoituksena oli saada vähän lisää kokemusta radan ratsastamiseen, ja pystyä päättämään, että joko olemme valmiita lähtemään kilparadoille. Harkinnassa olisi ristikkoluokka seurakisoissa Evitskogissa parin viikon päästä.

Verryttelyssä Ellu katsoi, että käännökset ravissa ja laukassa on suunniteltu siten, että hevonen voi ne tehdä kaatumatta sisälavalle, ja ne tulevat ulko-ohjan tuella. Nämä onnistuivatkin hyvin. Vasemmassa laukassa kuitenkin kävi onnettomuus, kun Lydia kompuroi ja kaatui kokonaan. Itse kierähdin kaulan yli selälleni maneesin pohjaan. Kumpikin selvisimme säikähdyksellä. Lydia oli vaikutti olevan aivan ihmeissään, että kuinka hän yht’äkkiä olikin pitkällään maassa, mutta kömpi lopulta reippaana taas jaloilleen. Kompuroinnin syy saattoi hyvinkin olla maneesin pohja, jossa näytti olevan hieman pehmeämpi kohta hiekassa siinä, mistä lähdettiin kaatumaan.

Suuntaa-antava ratapiirros

Pääsimme tästä vastoinkäymisestä huolimatta hyppäämään normaalisti. Muutamia verryttelyhyppyjä kolmosesteelle, sitten kaarevaa linjaa kolmosesteeltä neloselle, ja sieltä harjoiteltiin jatkaen neloselta vitoselle. Hyppäsimme verryttelyssä myös pitkän sivun okserin. Siinä päätin itsenäisesti kääntää lyhyemmän lähestymisen jo heti kolmosesteen takaa, ja mielestäni tämä myös toimi hyvin. Rataa ratsastaessa tulin samoin okserille ykkösesteenä lyhyemmällä lähestymisellä, mutta kutosesteenä uran kautta päädystä jos oli tarvetta vaihtaa laukka.

Radan vaikein tie oli ratsastaa neljänneltä esteeltä viidennelle. Pääsin kolmoselta neloselle hyvällä, uralla saakka käyvällä kaarella, mutta sama kaari jatkui herkästi myös nelosesteen jälkeen, jolloin painuimme liikaa vasemmalle, ja käännös viidennelle esteelle meinasi tulla liian myöhään. Aiemmalla estetunnillahan puututtiin samaan ongelmaan. Tässäkin pitäisi päästä neloselta suoraan, ja hyvin kulmaan, jotta pääsee kääntämään suoraan viidennelle esteelle. Kun käännös menee liian pitkälle, ei pääse enää kääntämään oikealle linjalle lävistäjän suuntaisesti ja ajatus siitä oikealle, vaan käännös tulee paniikkivetona ja ajatus onkin vasemmalle. Tällaisessa tilanteessa vasemmassa laukassa alas tuleva hevonen saattaakin jatkaa takaisin vasemmalle. Ellu myös muistutti, että maneesikaudella radat ovat yleensä ahtaanlaisia, ja niihin tulee ihan pakostakin tiukkoja teitä. Tätä helpompia ratoja tuskin on.

Hypyt menivät mukavasti, vaikka jotain pudotuksiakin tuli. Osalla esteistä tultiin alas myötälaukassa, osalta ei, mutta vaihdot ravin kautta tulivat tarvittaessa myös riittävän nopeasti. Sain positiivista palautetta siitä, että pystyin etenemään radalla rauhallisesti ja ajatuksella, vaikka matkalla sattuikin jotain, mitä piti vähän korjata. Ellu muistutti, että mitä tahansa tapahtuukin, niin se on jo mennyttä, ja aina voi ja pitää vain edetä seuraavaan tehtävään. Kotimatkalla autossa kun Kanervan kanssa tehtiin tunnista jälkianalyysiä, niin mielessäni heräsi pieni epäilys, että olen alkanut hengittämään esteradalla. Ehkäpä nämä kaksi asiaa, keskittymiskyky ja hengittäminen, ovat jollain tapaa yhteydessä toisiinsa.

Kilparadalle lähtemisestä ei ole vielä tehty lopullista päätöstä. Seuraavaan viikkoon mahtuvat retket Ypäjälle SuoRan leirille ja Nurmijärvelle Anna Kärkkäisen valmennukseen, joten kiirettä pitää muutenkin..

(Hyppyjä kuvaamassa oli Ulla. Kiitos siitä!)

Kohti ykkösestettä

Menossa kakkoselta (lävistäjän ristikko kuvassa oikealla) kolmosesteelle (ristikko vasemmalla). Tätä harjoiteltiin edellisellä hyppärillä: lävistäjältä huolellisesti suoraan uralle saakka, jotta on aikaa ratsastaa hevonen suoraksi seuraavalle esteelle.

Neloseste. Ratsastajan ulkoasusta huomaa, että maneesin pohjalla on käyty.

Kohti turkoosia viitosestettä. Lydia on tarmokas!

Avotaivutuksella tehdään suoria ratsastajia

Tags

avotaivutus, Klaus Schöneich, suoruus

Hopun kanssa Maijan tunnilla eilen. Ihanasti tilaa, maneesissa oli vain yksi ratsastaja lisäkseni, ja hänkin huomaavaisesti väisteli koko tunnin ajan, jotta sain tehdä tehtäväni keskeytyksettä. Kiitin ratsastajaa tunnin jälkeen, mihin hän totesi, että tekee muille miten toivoo että itsellekin tehtäisiin. Täytyypä muistaa pitää tämä mielessä aina!

Tunnilla aloitettiin käynnissä pääty-ympyrällä asettaen ja taivutellen. Sitten samaa kevyessä ravissa. Näitä molempiin suuntiin. Maija muistutti, että asetuksen on pysyttävä koko ajan sisään, hevonen ei saa suoristua kertaakaan, saati sitten asettua ulospäin. Kevyesti houkutellen Hoppu asettui ja pyöristyikin mukavasti. Ei vetoa, vaan pientä liikettä kuolaimella, samalla kun pohje taivuttaa saappaanvarrella, ei kantapäällä. Nämä alkavat jo sujumaan! Ravissa työskentelimme melko rauhallisessa tahdissa, Hoppu tuntui rennolta, ja asettui ja taipui jälleen riittävästi. Silti tunsin, että hevonen oli vielä melko lailla puksuttelumoodissa eikä suinkaan riittävän herkkänä taikka pohkeen edessä, joten ensimmäinen laukannosto pääty-ympyrällä onnistui noin neljännesympyrän verran suunniteltua pistettä myöhässä. Mutta sentään onnistui kuitenkin.

Verryttelyn laukkatehtävä tuntui ihan järkyttävän vaikealta: heti 10 metrin laukkavoltteja. Tiesin ihan tasan tarkkaan, että mitään tuollaisia voltteja ei Hopun kanssa todellakaan tehdä, koska ensinnäkään Hoppu ei tuntunut vielä läheskään tarpeeksi terävältä, ja toiseksikin laukkavoltti on minullekin vaikea, koska ulkokyljen hallinta ei ole ihan priimaa, enkä pääse vielä kääntämään kunnolla takajalkojen päältä. Ensimmäinen voltti tipahtikin raville, ja siitä vajosimme hetimiten oikean kierroksen poikittamisongelman syövereihin.

Maija on jos useaan otteeseen paneutunut minun ihmeelliseen vinouteeni ja epäloogiseen apujen käyttööni erityisesti oikeassa kierroksessa.  Nyt palasimme työstämään samaa asiaa, mikä lopulta johti oikein hyviin tuloksiin. Työkaluna toimi avotaivutus. Ei tietysti mikään uusi juttu, mutta aukeni minulle nyt aivan uudessa valossa. Koska olen kasvanut niin kiinni vinousongelmaani, niin en omassa päässäni ole pystynyt edes ajattelemaan, että avotaivutus voisi ylipäätään onnistua. Yhden kerran aiemmin Johannan tunnilla olen päässyt itse istumaan oikein päin, ja Hoppu on tehnyt hienoa avotaivutusta oikealle, mutta yksi kerta ei riitä ohjelmoimaan aivoja uudelleen. Nyt tuli sitten toinen hyvä kerta. Tätä tehtiin koko lopputunti, ja lopulta pystyin hahmottamaan omaa tekemistäni uudella tavalla.

Hevonen siis heittää oikeassa kierroksessa takapäänsä uran sisäpuolelle, ja minä vedän ulko-ohjasta, ja oikea käsikin saattaa harhailla sään yli vasemmalle. Maija sanoi ensin, että suoristaaksesi hevonen ajattele avotaivutusta, mutta se ei riittänyt, koska ulko-ohjasta vetäen on hyvin vaikea ajatella minkäänlaista avotaivutusta. Siispä minun piti ratsastaa avotaivutusta. Avotaivutuksessa on saatava asetus läpi, taivutus läpi, ja pohje läpi, jotta hevonen samanaikaisesti taipuu ja marssii suoraan eteenpäin. Kaamea kouristuksenomainen ulko-ohjasta vetäminen on pakko lopettaa. Oikean käden on pysyttävä omalla puolellaan, vasemman käden on annettava tilaa, takapuolen on pysyttävä satulassa, ja oikean pohkeen pidettävä hevonen uralla. Rauhallisesti tehtynä ja Maijan koko ajan valvoessa erityisesti käsien keveyttä ja rentoutta avotaivutus tulikin helpoksi ja kevyeksi. Sieltä se hevonen suoristui.

Laukannostotkin tulivat täydellisiksi, kun taivutukset olivat läpi. Avotaivutusta uraa pitkin, sitten taivutus hieman loivemmaksi, ja siitä laukannosto. Jokainen nosto onnistui pienestä merkistä. Hoppu oli avuilla ja liikuttavan ahkera! Erityisesti oikeassa laukassa piti valvoa asetusta ja ajatella edelleen avoa. Mutta nyt oltiin niin suoria, että päästiin kulmiin kevyesti, ja Maija kehui laukkaa. Kyllä se laukka tuntuikin hyvältä.

Tunnin toisena tehtävänä olleet laukkavoltit eivät menneet niin täydellisesti. Tein isoja ja epämääräisen muotoisia voltteja. Käyntisiirtymiset voltilta uralle tultaessa eivät olleet ihan riittävän täsmällisiä. En vain kerta kaikkiaan pystynyt venymään kahteen asiaan: ratsastamaan hyvää volttia, ja kokoamaan riittävästi, jotta saisin istuttua hevosen laukasta käyntiin. Sen sijaan kumpikin jäi vähän puolitekoiseksi. Kun avotaivutukset onnistuivat ja laukat nousivat vaivatta, hevonen nousi ja keveni edestä, ja muutamia askelia tuli sellaista hyvin polkevaa lyhyempää laukkaa, josta olisin teoriassa pystynyt kääntämään sen napakan 10 metrin voltin, ja tekemään perään käyntisiirtymisenkin. Maija sanoi lopuksi, että vaikeitakin asioita pitää vain tehdä, ja kohta ne sujuvat ihan tuosta vaan. Noh, eivät ne voltit ja siirtymiset ihan huonostikaan menneet, eivät vaan olleet täydellisiä. Pitää harjoitella.

Lopussa vielä loppuravit kevennellen. Oikeassa kierroksessa Maija edelleen muistutti, että heti kun tuntuu, että hevonen alkaa punkemaan oikeaa pohjetta vasten, niin ratsasta avotaivutusta. Mitä enemmän punkee, sitä isompi taivutus. Kevyessä ravissa piti myös vielä nostaa hevosen niskaa hetkeksi ylöspäin ja korkeampaan muotoon. Sekin onnistui, hevonen pysyi tahdikkaana ja pehmeänä. Sitten kysyin, että joko saa lopettaa ennen kuin joku menee pieleen.

Viime keväänä kävin seuraamassa itävaltalaisen Klaus Schöneichin klinikkaa, jossa aiheena oli hevosen suoristaminen. Schöneich sanoi, että avotaivutuksella voidaan saavuttaa samoja tuloksia kuin Euroopan klassisissa ratsastuskouluissa pilareiden välissä tehtävällä työskentelyllä. Avotaivutuksella saadaan hevosen painoa ulkotakajalalle, jolloin sisätakajalka pääsee astumaan syvälle rungon alle. Avotaivutuksella tehdään tanssivia hevosia. Tällä tunnilla avotaivutus toki suoristi hevoseni, ja sain sisäpohkeen läpi. Suurempi vaikutus sillä oli kuitenkin minuun itseeni, sillä avotaivutus asetti käteni oikeille paikoilleen, tekemään oikeita asioita. Sain konkreettisen työkalun ratsastukseni parantamiseen, ja mahtavia onnistumisen kokemuksia siitä, että se toimii. Ratsastaessani katselin oikeaa kättäni ja totesin, että siinä se nyt on, hyvin omalla paikallaan. Ja hevonen oli tietenkin taas ihan super hieno ja ihana!