Olen opetellut taluttamaan hevosta. Teoriassa. Kirja on tietenkin Academic Horse Training: Equitation Science in Practice (McLean & McLean 2008). Toistaiseksi en ole ehtinyt osaa 2 “In-hand Training” pidemmälle, mutta jo pelkästään nämä talutusharjoitukset ovat niin kiehtovia. Kirjassa käydään läpi askel askeleelta ja hyvin yksityiskohtaisesti, miten hevoselle opetetaan asioita.
Australian Equine Behaviour Centren (AEBC) systeemissä on shaping scale, jonka tasojen mukaan edetään kaikessa koulutuksessa. Tasot ovat:
1. Basic attempt
2. Obedience
3. Rhythm
4. Straightness
5. Contact
6. Proof
Jos jossain edistyneemmällä tasolla tulee joskus ongelmia, niin skaalalla palataan alaspäin harjottelemaan helpompia juttuja. Näin perusteet pysyvät kunnossa.
Maastakäsin hevonen toimii, kun sillä on läpi go (liikkeelle, askellajissa ylöspäin, pidemmin askelin), ja stop (seis, askellajissa alaspäin, lyhemmin askelin, peruutus). Avut tulevat ohjasottein kumpaankin suuntaan, apuna raippa. Raipalla naputetaan kevyesti; tarvittaessa naputusta vahvistetaan, mutta ensisijaisesti nopeuttamalla, ei lisäämällä voimaa. Kaiken A ja O on nopeus, ja hevosen reagoidessa heti paine pois. Merkin on oltava sellainen, että hevonen siihen reagoi; ensin aina kevyt, jota seuraa tarpeen mukaan vahvempi. Esimerkiksi orikuolaimen käyttöä suositellaan, jos sille tarvetta on, koska sillä saa nopean reaktion. Lopputulemana tulisi olla kevyille avuille ehdollistunut hevonen, joka toimii muutamalla selkeällä avulla.
Ai niin, ja hevosen tulee aina lähteä liikkeelle vain merkistä go ja pysähtyä merkistä stop, ei pelkästään seuraten taluttajaa kun taluttaja ryhtyy kävelemään tai seisahtuu. Tämä on tärkeä asia. Muuten hevosta ei voi parkkeerata, mikä puolestaan on ihan hyödyllinen taito hevosen osata.
Mielessäni on eräs tammuska, jonka kanssa tahtoisin näitä harjoituksia harjoitella. Hinkata ihan antaumuksella. Repeat, repeat, repeat. Kirja lupaa hyvin vakuuttavasti, että johdonmukainen harjoittelu väistämättä tuottaa tulosta.
* * *
Olen myös lueskellut ajat sitten hankkimaani Mary Wanlessin kirjaa For the Good of the Rider (1999). En ole koskaan oikein syttynyt siitä, enkä siten jaksanut lukea ajatuksella taikka kovin pitkään. Viimeksi yritin muistaakseni viime kesänä: aloitin jälleen kerran alusta, luvusta The Map is Not the Territory, ja ainoa asia mitä kirjasta oikeastaan muistan, on juurikin vain tuo fraasi. Kirja on ehkä herkästi liian rönsyilevä, monisanainen, ja vaikea hahmottaa noin sisällön organisoinnin suhteen.
Nyt tartuin taas kirjaan, eikä tarkoitukseni enää ole edes yrittää lukemalla lukea sitä, vaan vain selailla ja katsella, lueskella sieltä täältä.
Jotkut istunta-asiat ovat vaikeita kommunikoida, mutta Wanlessilla on omat keinonsa. Esimerkiksi tone. Katso ratsastajia, ja kuvittele heidät säkeiksi. Mitä he sisältävät: perunoita, styroksia, höyheniä? Paremmat ratsastajat on tehty märästä hiekasta taikka muovailuvahasta. Ratsastaja ei voi hallita ja hyödyntää hevosen energiaa, jos hän on itse makaa satulassa kuin kuollut paino taikka killuttelee sen päällä höyhenenkevyenä. Toinen asia on bearing down. Sitäkään ilman ei voi ratsastaa. Wanless kehottaa tutustumaan syviin vatsalihaksiin niistämällä. Näillä yksillä ja samoilla vatsanseudussa aktivoituvilla lihaksilla niistetään nenä ja ratsastetaan. Sinne alas pitää saada oma painopiste, ja sieltä lähtevällä energialla voi sitten alkaa ratsastamaan. Wanlessin mukaan näiden oppiminen mullistaisi lukemattomien ratsastajien elämän: “It is my belief, that if we were to change our conventional map of riding solely by including the concepts of high muscle tone and of bearing down, we would immediately find a huge increase in the number of ‘talented’ riders who walked (and rode) our planet” (59).
Tällaisia asioita on vaikea tajuta, ennen kuin ne pystyy kokemaan omassa kehossaan. Wanless havainnolistaa näitä kertomalla tarinoita oppilaistaan; samaistumisen kautta asiat tajuaa ehkä helpommin? Donna oli perinteisen koulukunnan ratsastaja, “growing too tall, and riding with her stirrups too long” (44). Donna ei tahtonut luopua yliryhdistään ja superpitkien jalkojen tavoittelusta, sillä hän koki muutoin näyttävänsä lyhyeltä, lihavalta ja rumalta satulassa. Tätä lukiessani mieleeni palasi erään CR-kurssin kirvoittama keskustelu vuosien takaa, jossa kaveri kannatti kantapään alas painamista, syystä että “muuten näyttää ihan tyhmältä.” Kokemus omasta kehosta on vaan auttamatta niin henkilökohtainen asia, että sitä on vaikea toisen ymmärtää. Itse jos ajattelen istuvani satulassa liioitellun pitkänä ja “hyvässä ryhdissä” selkä notkolla, jalat liian pitkissä jalustimissa ja kantapäätä alas painaen, on päällimmäinen tunne kontrollin puute ja irtonaisuus satulasta ja hevosesta. Ei kyllä tuntuisi elegantilta sellainen meno. Mutta minusta tuollainen asento onkin liioittelua, jostain toisesta ei lainkaan sitä.
Ratsastustunneilla on toki aina ollut esillä tämä painopisteasia. Vuosikausia ovat opettajat minullekin jankanneet: “Paino satulaan. Istu satulaan.” Mutta mitäköhän hyötyä siitä muka on, jos koko kroppa on ihan joustamaton, lonkankoukistajat pakottavat jalkoja ylös kippuraan, ja polvet puristuvat satulaan. Istu siinä sitten alas. Vähän sama juttu, kuin Wanlessin vertauksessa niistämään oppimisesta: äiti pitää nessua lapsen nenällä, ja hokee että “niistä” (tämä aukeaa muuten englanniksi paremmin, kun äiti käskee “Blow, blow!”), mutta lapsi vain puhaltaa ilmaa sieraimista (57). Kehotus, tällainen avulias “neuvo”, tehdä jotain ei kamalasti auta, jos samalla ei kerrota, että miten. Taikka jos kerrotaankin, niin keho ei välttämättä ole vielä täysin kontrollissa, jotta voisi toimia, kuten käsketään. Tilanne ei kuitenkaan ole aivan toivoton lasten kannalta, ja ennen pitkää he yleensä keksivät ihan omin nokkineen, miten vatsalihaksia käytetään ja nenä niistetään. Bearing down on vissiin hiukan sama juttu, sitä ei voi ihan kamalasti opettaa, se pitää vain tajuta. Wanlessin rönsyilevät monipuoliset selostukset asiasta taitavat sittenkin olla tarpeen, koska lukuisten esimerkkien kautta saa ehdottomasti enemmän eväitä kuin paino satulaan -tyyppisistä neuvoista. Mutta silti, loppuviimein on itse älyttävä ja uskallettava päästää irti niistä tahdonvastaiselta tuntuvista lihaksista, jotka takertuvat satulaan, ja otettava vapauttavat niistämislihakset käyttöön.
* * *
En muuten ole koskaan aiemmin elämässä tainnut pitää oppimispäiväkirjaa yhtään mistään. Yliopistossakin aina välttelin niitä kursseja, joihin sisältyi pakollisena luentopäiväkirjan pitäminen. Mutta tämähän on ihan hauskaa hommaa, ja alan vähitellen tajuamaan, miksi sellaisia päiväkirjoja teetetään opiskelijoilla. Tässähän suorastaan oppii asioita!
Heppa! 